4. helmikuuta 2018

Maailma on asioita pullollaan

Olen jo palannut Koreaan, mutta nämä kuvat ovat Filippiineiltä. Filippiinit jäänevät monelle mieleen upean luonnon ja kulttuurin ansiosta, mutta minulle Cebun saarelta jäi muistoksi ennen kaikkea kohtaamiset ihmisten kanssa. Saavuttuani muutaman tunnin matkustamisen päätteeksi pienelle hostellilleni Moalboalin rantakaupungissa, minut toivotettiin tervetulleeksi kuin vanha ystävä, jota ei ole nähty pitkään aikaan. Jo muutaman päivän jälkeen tuntui kuin olisin tuntenut ne ihmiset aina. Eräänä rauhallisena tiistaipäivänä en tehnyt juuri muuta, kuin söin aamupalan jonka jälkeen istuin rupattelemassa muiden matkaajien kanssa hostellin terassilla päivän hiljalleen kääntyessä iltaan. Silti minusta tuntui, että sinä tiistaina koin paljon enemmän kuin monena muuna reissuntäyteisenä päivänä aiemmin. 




Kaikki filippiiniläiset, joiden kanssa sain keskustella, olivat kaikin puolin mukavia ja hienoja ihmisiä. Toisinaan jäin sanattomaksi, kun he kertoivat elämistään jotka ovat niin kovin erilaisia minun, Suomessa kasvaneen nuoren naisen elämään verrattuna. On paljon sellaista mitä en ole ikinä kokenut, mutta mikä on heille arkipäivää. Filippiineillä koin aivan uudenlaista vieraanvaraisuutta ja auttamisen halua. Eräänä iltana kun olimme palaamassa rannalta ja istuimme nelisteen pienen riksan (mopo, jossa on sivuvaunu) kyydissä, yksi riksan renkaista puhkesi. Emme olleet kaukana kotoa, joten sanoimme voivamme mielihyvin kävellä, ettei mopo hajoa lisää. Mies kuitenkin vaati saada ajaa meidät kotiin asti, vaikka sitten rikkinäisellä renkaalla.




(Tämä apinakuva on itse asiassa Malesiasta - otin Filippiineillä vain kourallisen kuvia. Ei siksi, etteikö kuvattavaa olisi ollut, mutta yksinkertaisesti unohdin, tai sitten hostellilta lähtiessäni en ottanut mukaani muuta kuin vähän taskurahaa ja hyviä ystäviä. Unohdin puhelimeni tyystin, mistä äitini ei ilahtunut.) 



Lentokentällä oloni oli melko haikea enkä olisi millään halunnut lähteä vielä, mutta minun piti palata Koreaan muuttamaan. Tämä yksin tekemäni matka on kuitenkin herättänyt minussa ihan uudenlaisen kipinän. Tuntuu, että maailma ei ole enää iso ja pelottava. Se tuntuu oikeastaan olevan paljon lähempänä, aivan kuin kaikki olisi ihan käden ulottuvilla. Maailmassa on niin paljon kauniita asioita, ihmisiä, tarinoita, jotka ansaitsevat näkijän ja kuulijan. Tahdon ennen kaikkea ymmärtää, itseäni ja muita, oppia arvostamaan vielä syvemmin ja enemmän tätä kaikkea. Joskus, etenkin menneinä vuosina, olen kokenut hetkiä jolloin hyvien asioiden näkeminen on ollut vaikeaa. Täällä ei ole minulle mitään. Mutta Filippiinit muistuttivat minua jostain suuremmasta; miksi jaksan herätä joka aamu ja yrittää. Koska jokaisella on paikka tässä maailmassa. Koska vielä on niin paljon sellaista, mitä en ymmärrä. 






 Koreaan tultuani olin melko väsynyt kaikesta matkustamisesta, ja minun piti ensi töikseni muuttaa tavarani paikasta A paikkaan B, joten ajattelin ansainneeni paljon lepoa kaiken hulinan jälkeen. Kuitenkin oltuani viime kuukaudet koko ajan jonkun seurassa, yksinäisyys täällä on käynyt jo näin parin päivän jälkeen melko sietämättömäksi. Kaikki ystäväni ovat kuitenkin toisaalla, joten olen soitellut pitkiä puheluita Suomeen ja pyörinyt kaupungilla vailla päämäärää vaikka on aika kylmä (-7 astetta tänäänkin! Asunnossani oli niin kylmä, että oli pakko käydä ostamassa ekstralämmitin). En ole ennen yhtä vahvasti kokenut olevani ekstrovertti, kuin nyt - tilanne on Koreassa melko haastava, sillä ihmiset arvostavat hiljaisuutta ja omaa tilaa pitkälti samoin kuin Suomessa. Siinä missä matkoillani olen uskaltanut lähestyä lähes ketä tahansa, täällä löydän itseni usein tilanteista, joissa tunnen vahvasti olevani ulkopuolinen. Minua vieroksutaan, sillä en osaa kieltä - ja eihän minulla oikeastaan ole mitään asiaakaan, kunhan höpöttelisin. Koulun alkuun on vielä muutama viikko, joten yritän keksiä aktiviteetteja etten ihan mökkihöperöidy tänne alle kymmenen neliön huoneeseeni.

Kirjoittelemisiin x

2 kommenttia: