27. joulukuuta 2017

Down under

Olen maassa, jossa ajetaan väärällä puolella tietä ja missä on aina kesä. Ulkoa kuuluu outojen eläinten ääniä ja paita takertuu kiinni hikiseen selkään. Australia on yhtäältä juuri sellainen, kuin odotinkin, ja toisaalta vielä ihmeellisempi. Kaikki on isoa; kodit, autot, rakennukset, unelmat. Täällä asuva tätini lausahti vähän amerikkalaisittain, että tämä on God's country, ja voit saavuttaa mitä vain jos vaan työskentelet tarpeeksi kovasti. Mikä on varmaan ihan totta. On kummallista elää yhtäkkiä sellaista elämää, jota on nähnyt vain elokuvissa. Jouluvaloissa ei säästellä ja useammalla pihalla voi nähdä joulupukkirobotin esimerkiksi moottoripyörän selässä tai surffaamassa. Sähkölaskun suuruus ei haittaa, kunhan valot ovat hienommat kuin naapurilla.



Jouluni oli tosi erilainen kuin yleensä, vaikka suomalaisten sukulaisten ansiosta vietinkin sitä perinteisesti jouluaattona suomalaisten laatikoiden ja joululimpun kera. Lämpötila oli 32 asteessa ja aattopäivän vietin serkkujeni kanssa uima-altaassa. Ilmastosta huolimatta sukulaiseni ovat rakentaneet taloonsa saunan, ja pääsin käymään joulusaunassa kuten aina. Opetin serkuilleni suomea; head on pää, nose on nenä ja mouth on suu. Minulla on Australiassa kahdeksan serkkua, joista vain yksi puhuu suomea. Monet osaavat kumma kyllä kirosanoja, joista suosituin on PERKELE! Lisäksi vanhin serkkuni kiukustuu helposti liikenteessä, jolloin moni kanssa-autoilija saa kuulla olevansa vitun kyrpä.



Olen jo nähnyt monta hämähäkkiä ja liskoa, sekä kengurun ja vallabin. Koaloja en ole vielä päässyt näkemään, vaikka olen kyllä kuullut ne: ne pitävät aikamoista mekkalaa yöaikaan, mm. kuorsaavat ja röhkivät paremman termin puutteessa. Serkkuni sanoi että kaikki täällä yrittää tappaa sinut until proven otherwise ja olen omaksunut tämän sanonnan hyvin. Jos jokin liikehtii pusikossa, juoksen mieluummin karkuun kuin jään ottamaan selvää onko se myrkyllinen hämähäkki vai pyton. Lisäksi tätini perhe on juuri hankkinut uuden koiran, joka on kiltti löytökoira ja maailman ihanin, mutta joka ei vielä ole oppinut sisäsiistiksi ja jonka pissalätäkköön olen astunut viime päivien aikana enemmän kuin kerran. Mutta annan anteeksi koska koira on sydämellisin jonka olen tavannut.



Eilen illalla täällä oli trooppinen myrsky, ja istuin ulkona katoksen alla katsomassa salamointia ja kuuntelemassa kuinka sade iski peltikattoon. Mietin, kuinka kaukana Suomi on ja tunsin oloni melko pieneksi, mutta samalla rohkeaksi. Kun olin lähdössä vaihtoon, minua jännitti kamalasti jättää kaikki tuttu ja turvallinen. Toisinaan tulee hetkiä, jolloin tajuan mitä kaikkea olen jo kokenut ja kuinka hyvin olen aina selvinnyt tähän mennessä kaikesta, ja eilen oli sellainen hetki. Maailma on iso, jännittävä ja aika pelottavakin, mutta minua ei silti saisi jäämään aloilleni mistään hinnasta.




Minulle on sanottu, että kuulostan amerikkalaiselta, joten olen nyt hanakasti yrittänyt oppia aussiaksenttia. No worries mate ja yea nah tulevat jo aika luonnostaan, mutta lopetan lauseeni vieläkin liian terävästi ja sanojeni r-äänne ilmiantaa minut armotta. Täällä silti useimmilla on jonkinlainen aksentti, ja varsinaista aussienglantia kuulee jopa harvemmin. Katsotaan sitten lomani lopulla, että olenko päässyt yhtään lähemmäksi paikallisten puhetapaa vai joudunko tyytymään osaani amerikkalaiselta kuulostavana suomalaisena. Yritän lisäksi olla pelästymättä, kun tarjoilijat ja kassaneidit aloittavat yllättäen small talkin ja kyselevät että how are ya today, any plans for tonight? - tapa joka pelottaa tällaista melko ekstroverttia höpöttäjääkin! Jouluostoksia tehdessäni kehuin erään myyjän hiuskoristetta mutta olin niin innoissani rohkeudestani, että unohdin kuunnella mitä hän kysyi vuorostaan minulta ja jäin vain tuijottamaan suu auki niin kuin epäkuntoon mennyt robotti. Mutta se oli silti paremmin kuin silloin, kun eräs myyjä kysyi minulta että how's the weather outside ja vastasin, että thank you. Raportoin kehityskaartani lisää myöhemmin, siihen asti see ya later alligators.

17. joulukuuta 2017

Onnistumisia ja epäonnistumisia

Perustin tämän blogin alun perin vaihtoblogiksi, mutta nyt olen ollut Etelä-Koreassa jo nelisen kuukautta enkä kirjoittanut kertaakaan. Jotenkin minua ei huvittanutkaan ajatus blogista jossa kerrotaan matkavinkkejä tai muita käytännön asioita, joten koko juttu vähän jäi. Nyt ajattelin kuitenkin yrittää uudestaan ilman määritelmiä ja kirjoittaa mitä ikinä mieleen tuleekaan.

Etelä-Korea ei ollut sitä mitä odotin, mutta jotenkin silti se on ylittänyt odotukset. Omasta mielestäni en ikinä kokenut kulttuurishokkia mistä aina puhutaan. Aluksi hankalaa oli vain todella tuliseen ruokaan tottuminen, ajoittainen kielimuuri sekä asioiden hitaus. Hissit, liikennevalot ja ihmiset ovat täällä sangen verkkaisia. Suomessa, ja Euroopassa muutenkin, on tottunut esimerkiksi siihen että kahvitilauksesi hoidetaan kiireellä, tai että ravintolassa saa valittaa jos omasta mielestään on joutunut odottamaan liian pitkään (ei sillä että ikinä olisin kehdannut valittaa, mutta olen kuullut näin tehtävän). Täällä olen oppinut kärsivällisyyttä, jota on kyllä koeteltu, esimerkiksi silloin kun menin hirmu nälkäisenä läheiseen kuppilaan ostamaan ranskalaisia (jotka olen todennut maailman parhaiksi), ja tilauksen vastaanotettuaan baristapoika palasi takaisin puhelimensa ääreen vastaamaan Kakao Talk-viesteihin. Ranskalaisia hän alkoi valmistamaan noin 15 minuuttia myöhemmin. Toisinaan tuskastun kävellessäni hitaiden ihmisten vanavedessä ilman mahdollisuutta päästä heidän ohitseen. Toisaalta sellaisina hetkinä kysyy itseltään, että onko minulla tosiaan kiire? Jos vastaus on ei, miksi turhaan kiirehtisin.

Bukhansan on 836 metriä korkea vuori Soulin kupeessa ja suosittu retkipaikka niin paikallisten kuin turistienkin keskuudessa. Huipulta näkee koko Soulin, ja siellä on jostain syystä myös iso kissapopulaatio. 


Ystäväni Henri asunnossaan Gangnamissa. (Gangnam style on ihan oikea juttu. Gangnamilaisissa yökerhoissa juomat maksavat maltaita ja ihmiset ovat pukeutuneet naurettavan hyvin. Rennompaa meininkiä etsiessäni lempialueekseni on kivunnut aivan täysin vastakkaisessa suunnassa Gangnamista sijaitseva Hongdae, josta löytää musiikkia kantrista hiphopiin ja baareihin pääsee sisään myös likaisissa consseissa, toisin kuin Gangnamissa.)


Minä auton takapenkillä, kun pääsin malliksi korealaiselle matkayhtiölle (he tarvitsivat länkkäreitä kuvauksiin). Minua ajelutettiin ympäri Jeju-nimistä saarta kolmen päivän ajan, jolloin pääsin esimerkiksi laitesukeltamaan ja syömään raakaa mustekalaa. Se on aika uskomatonta ja välillä unohdan että se tapahtui.

Kyseisen auton kuski kertoi olevansa valokuvaaja ja halusi esitellä ottamiaan kuvia. Ne olivat tosi hienoja, harmi kun en muista herran nimeä.



Suomesta ikävöin eniten ihmisiä. Skypetän usein perheeni ja parhaan ystäväni kanssa (jonka kanssa kirjoitan myös kirjeitä, suosittelen kaikille!), ja ylipäätänsä pyrin viestittelemään kaikkien kanssa vaikka toisinaan se on hankalaa aikaeron ja netittömyyden vuoksi. Olen huomannut jännän ilmiön, jos unohdun tekstailemaan ystävilleni pitkäksi aikaa: jos he tekevät Suomessa suunnitelmia, joihin liittyy minullekin tuttuja paikkoja kotikaupungissani Turussa, minulle tulee olo että voisin itsekin vain kävellä paikkaan X ja liittyä seuraan. Sitten muistan että olen täällä, ja vaikka paikat Turussa tuntuvat edelleen olevan lähellä, ne eivät silti ole missään. Onkohan tälle tunteelle joku saksankielinen sana.

(Toiseksi eniten ikävöin ruokaa. Koreassa vihannekset ja kasvikset ovat melko kalliita, joten olen syönyt älyttömästi riisiä ja nuudelia viime kuukausina. Sain joululahjaksi salmiakkia ja hapankorppuja ja se on ehkä paras lahja minkä olen saanut 22 elinvuoteni aikana.)



Minä ja ranskalaiset ystäväni. Voin kyllä vahvistaa että ranskalaiset puhuvat mielellään ranskaa vaikka seurassa olisi ei-ranskaa puhuvia. Se on välillä vähän ikävää, mutta ollessani näiden kahden tytön kanssa matkalla Japanissa (josta voin ehkä kertoa myöhemmin), onnistuin oppimaan pari sanaa ranskaa. Esimerkiksi yleispätevä kirosana on pyta!


Koreassa on suosittua pukeutua kansallispukuun, joka päällä pääsee ilmaiseksi temppeleihin ja museoihin. Itse en ole toistaiseksi uskaltanut kyseistä pukua päälleni laittaa, sillä suurin osa pukijoista on itsekin korealaisia ja ne harvat länkkärit, jotka olen puku päällä nähnyt, ovat näyttäneet lähinnä koomisilta.



Aika moni ihmisistä, joihin olen tässä syyslukukauden aikana tutustunut, ovat jo lähdössä takaisin koteihinsa koska toisin kuin minä, useimmat viettävät vain puoli lukukautta vaihdossa. Olen vähän surullinen siitä, koska aika meni liian nopeasti ja nämä uudet ystäväni ovat todella ihania. Mutta nyt mulla on ystäviä ympäri maailmaa, ja toivottavasti tuleivaisuudessa pääsen tapaamaan heitä heidän kotimaissaan. Olen myös ahkerasti mainostanut Suomea jokaiselle, joka on vaan jaksanut kuunnella.

Palautin muutama tunti sitten viimeisen koulutehtäväni ja ylihuomenna lähden joulun viettoon Australiaan! Sukulaisiani asuu siellä, joten vaihtovuosi ei estä minua viettämästä perinteistä perhejoulua vaikka kaukana kotoa olenkin.

Kuulemiin!