28. elokuuta 2018

amantes amentes

Istun bussissa Turkuun ja voin hieman pahoin, monestakin syystä, kuten:
- Olen koko matkan opiskellut ja lukenut artikkeleita, joista minulla on ensi viikolla tentti. Liikkuvassa autossa lukeminen ei liene fiksuinta puuhaa jos on muutenkin altis matkapahoinvoinnille!
- Minua jännittää hirveästi että saanko lisää töitä yliopistolta, sillä rahatilanteeni on kovin huono ja haluaisin maksaa laskujani pois. Vaihto-opiskelu oli upea kokemus mutta kävi aika raskaaksi taloudellisesti. En ole koskaan ennen murehtinut rahasta näin paljon ja nytkin se tuntuu tyhmältä: tuet riittävät vuokraan ja ruokaan, eli minulla on asiat loppujen lopuksi ihan hyvin. Silti ahdistaa katsoa esimerkiksi opintolainan määrää tai luottokorttivelkaa joka ei tunnu lyhenevän millään. Se on vain rahaa, sanotaan, mutta usein noin sanovat ihmiset joilla rahaa on niin kylliksi, ettei siitä jouda murehtimaan.
- Unohdin ottaa vettä mukaan ja tuntuu, etten ole juonut tarpeeksi. Mutta sekin taitanee olla psykosomaattinen ilmiö, sillä monesti käy niin että kun vettä on mukana täysi pullollinen, unohdan juoda sitä.



Näin syyskuun kynnyksellä on omituinen olo, tunne siitä kun kesä loppuu. Näin kuvan missä elokuuta kuvailtiin kuukausien sunnuntaiksi, ja se on ihan totta. Minulla on se olo, joka tulee kun juhlat ovat ohi ja kaikki vieraat lähteneet, ja talo on yhtäkkiä kovin hiljainen. Kevätlukukauteni Koreassa loppui niin myöhään kesällä, että koko loma tuntui vähän silmänräpäykseltä vaikka en ollut edes töissä koko heinäkuussa. Facebookissa näen joulunodotuspäivityksiä ja yhtäkkiä ajankulun hahmottaminen on hankalaa. Aika on keksintöä!



Lisää epätodelliselta tuntuvia asioita: tyttöystäväni on täällä ja asuu nykyään Helsingissä. Kun hän saapui Suomeen, tuntui kuin kaksi maailmaani olisivat yhdistyneet. Koko Korean kokemus alkoi tuntua taas aidommalta ja muistot terävämmiltä. Pelkäsin, että Koreassa olin jotenkin eri ihminen ja Suomeen palatessani palaisin myös "takaisin" suomalaiseen minääni. Aluksi tuntuikin hieman siltä, mutta viimeistään kun sain tyttöystäväni luokseni kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja kaikki se, joka aiemmin tuntui jääneen taakse Koreaan, olikin yhtäkkiä taas minussa. Ja miten onnellinen olenkaan! Olimme toissaviikonloppuna kesämökillä ja aina kun näin tyttöystäväni siellä supisuomalaisessa maisemassa juttelemassa ystävilleni, sydämeni pakahtui. Tuntui kuin olisin nähnyt unta. Mutta totta se oli.



Asun siis uudessa osoitteessa Turussa, ja meillä täällä on koiria! Lisäksi eräs hyvä ystäväni hankki vastikään koiranpennun, joten olen ihan koirakuumeissani. Onneksi saan kämppikseni koirista paljon iloa joutumatta itse huolehtimaan niistä, eli jokaisen koiraihmisen lempijärjestely!

Olin eilen kylässä mummini luona. Yksi hänen lempijutuistaan on asuntoilmoitusten katselu, vaikka hänellä ei ole aikomustakaan muuttaa. Joten jälleen kahvit juotuamme avasimme tuoreimman Asuntoviikon ja olenko sitten tullut jo tarpeeksi vanhaksi vai mitä, mutta ensimmäistä kertaa ikinä katselin asuntojen myynti-ilmoituksia ja mietin, millaiselta tuntuisi hankkia oma koti. Silti kaikki jäi vain ajatusleikin tasolle - missäköhän vaiheessa ihmiset tuntevat olevansa niin aikuisia, että sellaiset lehdet kuin Asuntoviikko alkavat olla oikeasti varteenotettavia?



Minun tekisi hirveästi mieli käydä jossain livekonsertissa! Kuitenkin seuraavan kuukauden ajan jokainen viikonloppuni näyttää aika täydeltä (ja minun pitäisi säästää sitä rahaakin...) niin en taida päästä toteuttamaan suunnitelmiani ihan heti. Synttärini ovat kahden kuukauden päästä, joten ehkä ostan itselleni lahjaksi jonkun konserttilipun. Koreassa tuli välillä ikävä paitsi suomalaista musiikkia, erityisesti livemusiikkia: koko vuonna livenä kuulin vain muutamia K-popartisteja sekä satunnaista (huonoa) karaokea.

Viikonloppuna menen Helsinkiin. En ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, joten ajattelin viimein korjata asian. Kuulemiin!

10. elokuuta 2018

Paluu

Olen ollut Suomessa nyt kolme viikkoa. Tänne palatessani aika tuntui pysähtyneen; ensiksi tuntui siltä, etten olisi poissa ollutkaan. Ainoastaan viimeisenä viikonloppuna Koreassa ottamani tatuointi muistutti siitä, että olen ollut toisaalla. Oli aivan kuin olisin lentänyt toiseen ulottuvuuteen ja nyt palannut takaisin siihen, mistä vuosi sitten lähdinkin. Vaihdossa kokemani asiat tuntuivat ensiksi omituiselta unelta - miten elämä voikaan vaikuttaa niin erilaiselta, kun vaihtaa aikavyöhykettä. En saanut mitään uutta kulttuurishokkia tänne palatessani, ja luulen että se oli sekä hyvä että huono asia: täällä on vaan niin tuttua. Niin samanlaista. Minulta kysytään usein, että oliko hankala palata ja voin rehellisesti sanoa, että ei. Lähteminen Koreasta oli vaikeaa. Tänne palaaminen ei ollenkaan.

Toki asun nyt uudessa osoitteessa uusien kämppisten kanssa, ja se on ihanaa. Sekin lievitti paluumuuttoa, sillä sentään kaikki ei ole ihan ennallaan. Lisäksi sain lisää töitä yliopistolta ja teen muita juttuja, mitä viime vuonna. Silti en ole ihan vielä kykeneväinen käsittämään, että elämä täällä ja elämä toisaalla tapahtuu kaikki samassa ajassa, samalla planeetalla.


 

Koreasta minuun pitää yhteyttä rakas tyttöystäväni, joka hänkin on kyllä tulossa Suomeen luokseni ylihuomenna: tarina, joka ansaitsisi ehkä kokonaan oman päivityksen. Olen muutenkin kirjoittanut tyttöystävästäni melko vähän ja syitä on ollut monia - ensinnäkin olin hieman varovainen siitä, kuka blogiani oikeastaan lukee. Hölmöähän se on, mutta kaikki sukulaiseni eivät tiedä meistä vieläkään. Tästäkin voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta ehkä joskus toiste.

Nyt tärkeintä on kuitenkin se, että sain pitää omanani sen kaikkein tärkeimmän, jonka Etelä-Koreasta löysin: hänet. Vaihtovuoteni oli ihana monella tapaa, mutta kohtaamisemme oli ehdottomasti maagisin asia. Ja kuinka pienestä onkaan kiinni, että löytää elämäänsä juuri sellaisen ihmisen, jota ei edes ymmärtänyt kaipaavansa mutta kun hänet sitten eräänä päivänä tapaa, palaset vain loksahtavat paikalleen? Elämä on ihmeellistä. En ole ikinä uskonut kohtaloon, mutta tänä vuonna on tapahtunut paljon sellaista, joka on saanut minut vähintään epäilemään itseäni. Kaikki ei voi olla sattumaa.




Minulla on nyt kaikki oikein hyvin. Pidän paljon uudesta asunnostamme ja ystävistäni, joiden kanssa asun. Oli muutenkin ihanaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia ja muistaa, kuinka tärkeitä he minulle ovatkaan. Niin paljon asioita, joista olla kiitollinen.

Kun ajoimme Helsinki-Vantaalta vanhempieni luo Poriin, olin hyvin väsynyt mutta en saanut autossa nukutuksi, sillä tuijotin vain ympärillä vilistäviä puita ja peltoja. Kun olin vielä Koreassa ja muistelin Suomea, ajattelin jostain syystä aina metsää. Ja silti kun tulin takaisin, olin täysin haltioitunut siitä puiden määrästä. Ajatella, että sellaisen niin perisuomalaisen asian kuin metsä voi unohtaa yhdessä vuodessa! Lisäksi kävin ensimmäisinä viikkoinani täällä paljon rannalla ja uimassa. Iltaisin ihmettelin valon määrää ja loputtomiin jatkuvaa hämärää. Kuinka kaunis Suomi onkaan.





18. heinäkuuta 2018

Hyvästit






Olimme toissaviikonloppuna Jejun saarella Korean eteläpuolella. Koko ajan oli aika sateista, emmekä päässeet rannalle niin kuin olimme suunnitelleet. Toisaalta utuinen sadesää sai aikaan aivan omanlaisensa tunnelman ja välillä kuvittelin olevani Skotlannissa. Majoituimme guesthouse-tyyppisessä kotimajoituksessa aivan ihanan korealaisen mummon luona. Hän ei puhunut paljoakaan englantia, eikä minunkaan korean taidoissani ole kehumista, mutta saimme silti aikaan ihan hyviä keskusteluita. Mummo asuu saarella kissansa kanssa ja vuokraa vierasmakuuhuonettaan matkalaisille. 

Neljän päivän kuluttua lennän Suomeen. Olo on aika epätodellinen. Olen viime päivät tuntenut jotain epämääräistä ja nimeämätöntä, sekä ollut aika itkuinen (johtuen kyllä monesta muustakin asiasta kuin vain täältä lähdöstä, mutta se lienee pääsyy). Etelä-Korea ei ollut koskaan minulle unelmakohde, paikka jonne on ihan pakko päästä asumaan. Maa kuulosti erilaiselta, mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea tarpeeksi kaukaiselta. Vaihtopaikan saatuani menin lukemaan Etelä-Korean wikipediasivua. En tiennyt maasta mitään, ja se oli toisaalta ahdistavaa ja toisaalta mahtavaa. Niinpä lähdin, ilman suuria odotuksia. Ja nyt kiitän itseäni siitä päätöksestä.

Koreasta jään kaipaamaan eniten ihmisiä, joitakin kulttuurillisia piirteitä sekä lempipaikkojani Soulissa. Sekä kaikkia pieniä juttuja: korealaisten vanhusten tapaa höpötellä pitkät pätkät vaikka et ymmärrä sanaakaan, hymyilet vain kohteliaasti ja heidän mielestään se riittää keskusteluksi; tai kun kahvilassa oletetaan että haluat kahvisi kylmänä ja kuuma kahvi pitää erikseen muistaa mainita; tai kun keskustan kiireisimmilläkin kaduilla pysähdytään aina syömään katuruokaa joka on aina taidolla tehtyä ja maukasta; kun ruokailu on aina yhteinen tapahtuma eikä omia lautasia ole, vaan kaikki pöydässä on kaikille; kun pitkäkin metromatka maksaa noin euron eikä seuraavaa junaa tarvitse liiemmin odotella... Hassusti aloin pitää tästä maasta ajan myötä yhä enemmän ja enemmän: Aasian reppureissulta takaisin palatessani huomasin kuinka hyvältä tuntui olla taas Koreassa. 

Toisaalta on myös paljon juttuja jotka ärsyttävät. Tällä hetkellä kaipaan kotimaan ruokaa ja luontoa - betonin varjossa käyskentely päivästä toiseen kyllästyttää jo. Välillä korealaisten tapa vältellä tai tuijottaa ulkomaalaisia saa minut tuntemaan itseni kummajaiseksi vaikka olisin vain käymässä kaupassa (ja silti! todella opettavainen kokemus olla rotuvähemmistöä toisessa maassa).

Haluaisinko tulla käymään heti tilaisuuden tullen? Varmaankaan en. Mutta toivottavasti vielä joskus, sillä kyllä minä vielä tulen tätä maata ikävöimään. Sellaisina hetkinä kun odottaa vaikkapa kahvin tippumista ja mieli on vapaa harhailemaan; uskon että minä harhaudun takaisin Soulin kaduille tai yliopistoni kampukselle. Ja kun kahvi on tippunut, unohdan jälleen. 

10. heinäkuuta 2018

Feelings

“Choose love! Choose love! Enter the rose garden. Let your soul make peace with the thorns.” — Rumi







20. kesäkuuta 2018

Korealainen kesäloma

On ollut aika kiireistä, mutta viimein olen lomalla. Toissapäivänä kävin markkinoilla ostamassa uuden matkalaukun, ja eilen jo pakkasin siihen tavaroitani pienen asuntolahuoneeni kaapeista. Muutin tuohon asuntoon tämän lukukauden alussa enkä ikinä oikein kiintynyt siihen, joten pois muuttaminen tuntuu lähinnä riemukkaalta kuin haikealta. Huoneessa ei ollut edes ikkunaa ja se oli niin pieni, että kuivaustelineenkin pystyttäminen oli tetriksen pelaamista. Ja löysimmepä kaiken päätteeksi torakankin kipittämästä lattian poikki! 

Suomeen paluuseen on vielä kuukausi aikaa, mutta loppuajaksi muutan toisaalle ja matkustelen hieman, käyn lempipaikoissani vielä kerran ja vain olen. Viime viikko oli raskas, minulla oli neljä loppukoetta ja kaikkea muuta sählinkiä. Kun stressaan paljon, olen tosi ahdistunut enkä juurikaan saa nukuttua ja ruokahaluni katoaa, mikä konkretisoitui viikon päätteeksi: kaikkien kokeiden jälkeen söin kuin hevonen ja nukuin 13 tuntia putkeen. Mutta tämä viikko on ollut jo paljon parempi.





Olin varmaan vielä alaikäinen, kun viimeksi pidin kesällä pitkää lomaa... Työt odottavat minua Suomessa, joten heikohkosta rahatilanteesta huolimatta uskalsin raottaa kukkaronnyörejäni ja suunnitella pari reissua heinäkuulle - ulkomaille rahkeet eivät tosin riittäneet, joten pitkäaikainen haaveni Peking ja Kiinan muuri jäävät toiseen kertaan. Mutta kyllähän täällä Koreassakin riittää nähtävää.

Tänään oli ensimmäinen päivä, kun huomasin kunnolla kaipaavani Suomeen. Täällä on tukahduttavan kuuma ja kuiva ilma, istun ikkunan äärellä nytkin ja toivon että edes pieni tuulenvire löytäisi tiensä sisään. Suomessa tällaisella säällä menisin jokirantaan jonkun hyvän ystävän kanssa ja ostaisin kylmän oluen, jonka jälkeen makoilisimme puiden varjossa auringonlaskuun saakka. Täällä vastaavia ajanviettopaikkoja on hirmu vaikea löytää. Terasseja ovat pystyttäneet lähinnä kahvilat, jotka harvoin sijaitsevat puiston tai joen rannalla, vaan yleensä keskellä vilkkainta katua kerrostalojen keskellä. Turussa iltaisin syttyvät siltojen valot, täällä sen sijaan mainoskyltit.

Lomailukulttuuri on muutenkin täällä täysin erilainen: Suomessa tunnettavia monen viikon mittaisia kesälomia ei täällä ole, vaan työntekijät saavat koko vuonna ehkä yhteensä kaksi viikkoa vapaapäiviä ja on aika harvinaista, että ne saisi käyttää putkeen. "Lomat" korealaisille ovat lähinnä kansallisia vapaapäiviä, jolloin kaikki lomailevat yhtä aikaa ja siitäkös riemua repeää kun ihmiset tungetsivat lomakohteisiin samalla kertaa.





Olen luppoaikanani katsonut aika paljon Netflixiä ja etenkin true crime-sarjoja. En tiedä mikä niissä kiehtoo mutta tuollaiset dokumentit saavat minut koukuttumaan nopeasti. Netflix koittaa kyllä hanakasti suositella minulle uutuusdraamasarjojaan, mutta itsepäisesti selaan dokumentit-osastoa ja etsin uutta katsottavaa. 

Suosituksia: Real Detective, The Keepers, American Crime Story, Casting JonBenet, Explained.






En myöskään ole ottanut niin paljon valokuvia kuin haluaisin. Minulla on se vaihe, kun en oikein näe ympärilläni mitään kuvattavaa. Mutta niin käy usein kun olen uupunut, ja kun saan uutta energiaa, alan myös nähdä ympärilläni kuvattavaa. En ole sitä mieltä, että kaikki pitäisi ikuistaa, etenkään näin somen valtakaudella, mutta itse yksinkertaisesti pidän valokuvaamisesta. Käyn usein vanhoja kansioitani läpi uudelleen ja uudelleen, ja usein kuvat muistuttavat minua kaikesta siitä, mitä olen saanut nähdä ja kokea.

Ostin tänään säkillisen tuoreita perunoita ja Suomi-ikävää lievittääkseni aion nyt keittää ne suolavedessä ja syödä sipulivoin kera! Harmikseni en omista grilliä, jotta voisin grillata hieman sieniä ja parsaa lisukkeeksi, mutta yritän väsätä pannulla jotain, että saadaan ruokaympyrä täyteen. Kuulemiin!