Kosketuksia

Voin jo paljon paremmin kuin viime kirjoitukseni aikaan, kiitos elämän yllätyksellisyyden ja ihmisten. Olen tavannut niin paljon uusia tuttavuuksia, että pää on vähän pyörällä mutta hyvällä tavalla. Viime viikonloppuna olin katsomassa talviolympialaisia ja se oli hurjan hauskaa. Löysin kierrätyskatoksesta pahvia ja askartelin itse Suomen lipun, joka herätti itse kisoissa niin suurta hilpeyttä että eräs herra lahjoitti minulle oikean, pienen lipun (jonka kuitenkin unohdin myöhemmin kaverinkaverin autoon. Hän olisi tuonut sen takaisin, mutta käskin pitää muistona).

Rakastan sellaisia reissuja, jotka alkavat yhteisellä bussimatkalla ja kun astutaan ulos autosta, kaikki ovatkin jo ystäviä. Olen myös yllättänyt itseni ja huomannut, että olen tutustunut ihmisiin melko omituisilla tavoilla ja odottamatta, esimerkiksi:

- Puhelimeni akku oli tyhjä ja seisoin yksin bussiterminaalissa. Huhuilin ympärillä olevilta laturia lainaan, ja onnekseni paikalla oli erittäin mukava slovenialainen poika, jonka kanssa päädyin juttelemaan koko bussimatkan, ja jonka laturin vaihtopään unohdin vahingossa taskuuni... Mutta tämän johdosta tapaamme kahvilla uudelleen myöhemmin.

- Metrossa minua lähestyi eräs korealainen nuori nainen, joka halusi kovasti saada ulkomaalaisen kaverin ja jonka kanssa sovin lopulta meneväni pizzalle, sillä kävi ilmi että molempien lempipizza on margarita.

- Vessajonossa törmäsin suomalaiseen ja itävaltalaiseen parivaljakkoon, he tarvitsivat apua kasvomaalien kanssa. Työn tehtyäni sain palkaksi oluen jos toisenkin.

- Kuulin jääkiekkoareenan ulkopuolella Ukkometson kaikuvan jostain olutteltan suojasta. Lopulta istuin itseäni kaksi kertaa vanhempien ihmisten seurassa oluella -10 asteen pakkasessa ja vitsailin että tästä tulee mieleen juhannus. 

Tämän lukukauden vaihto-oppilaat saapuivat pari päivää sitten ja olin kovin innoissani. Olen ikävöinyt yhteisiä illallisia, sellaisia kun porukkaa on niin paljon että meidän on vaikeaa mahtua mihinkään ravintolaan ja kun pöytä täyttyy uusista tuttavuuksista sekä soju-pulloista. Eilen minä ja korealainen kaverini veimme uudet ystävämme tutustumaan Souliin. Tuntui hassulta, kun minulta kysyttiin asioita aivan kuin olisin eilisen teereen poika, vaikka edelleen Souliin mennessäni tunnen yhä olevani turisti ja joudun tutkimaan metrokarttaa yhtä tarkasti kuin aina ennenkin oikean pysäkin löytääkseni. Menimme pelisaliin ja hävisin ilmakiekossa sekä Mario Kartissa (jälkimmäisessä vain koska olin jo voitolla, mutta vastustajani heitti eteeni banaaninkuoria!). 

Olen nukkunut muutamat yöt uuden ihmisen kanssa, sellaisen jonka olen tuntenut vasta muutaman viikon mutta joka nyt jo tuntuu hyvin läheiseltä ja turvalliselta. Jonka hiuksia letitän niin kuin olisin tehnyt niin jo kauan, taustalla Hayley Kiyokon Feelings loopilla. Läheisyys on minulle kaikki kaikessa. En toivoisi hyvinvointini riippuvan täysin muista ihmisistä, mutta koen pääseväni paremmin kosketuksiin oman itseni kanssa, kun saan olla sosiaalinen ja jakaa paloja itsestäni muille ihmisille. Ymmärrän ajatuksiani paremmin, kun sanon ne ääneen. Tosin kirjoittaminenkin kelpaa, siksi ostin uuden päiväkirjan joka on oikeastaan muistivihko ja jota on helpompi kantaa mukana. Sen lisäksi olen hankkinut daily plannerin, koska päätin että unohteluni saa riittää ja alan viimein pitämään kirjaa tärkeistä asioista. Olen maailman epäjärjestelmällisin ihminen ja usein saan kiittää moukan tuuria siitä, etten ole enemmän hukassa asioiden kanssa.

Irti päästäminen on vaikeaa, luulen että vaikeinta koko ulkomailla asumisen kokemuksessa. Kun tapaa paljon ihmisiä, jotka ovat myös tavallaan matkalla ja jotka pysyvät elämässäsi vain hetken, on vaikeaa olla kiintymättä liikaa ja sitten surematta, kun tiet väistämättä eroavat. Yritän hyväksyä sen, että en voi pitää kaikkea käsissäni. Ihmiset ja kokemukset eivät ole yhtään vähemmän tärkeitä, vaikka niistä ei muodostuisi läpi elämän jatkuvaa sidettä. Ne jäävät silti osaksi minua, muokkaavat ja toivottavasti tekevät minusta paremman, täydemmän ihmisen. Elämä on niin ailahtelevaista. Olen jo ehtinyt murehtia paluutani Suomeen, vaikka minulla on vielä kokonainen lukukausi edessäni. Ja toisaalta samaan aikaan kaipaan Suomea kovasti, etenkin ihmisiä joita en ole nähnyt aikoihin ja jotka haluaisin luokseni edes päiväksi.

Muutimme 13-vuotiaana pois kodista, jossa olin siihen asti kasvanut, ja vaikka uusi kotimme sijaitsi samalla alueella vain parin kilometrin päässä, itkin kuulemma viikon päivät kun en osannut yhtään sopeutua tilanteeseen ja minulla oli ikävä kaikkea. Tuota miettiessäni ymmärrän, kuinka paljon olen kasvanut. Kaikkea ei ole tarkoitettu pysyväksi, ja hyvä niin. Koska eihän elämä muuten mene eteenpäin.

Tämän hetken lempikappaleeni on Pyhimyksen uuden levyn nimikkokappale Tapa poika. Älä mee ikin Ikeaa, tai jos meet nii mee, se on vaa kauppa.

Let us love gently

"Useimmilla ainakin on vähän ikävä kotiin ja vähän yksinäistä, he kätkeytyvät hiustensa sisään ja muuttuvat kukkasiksi." Tove Jansson, Kuvanveistäjän tytär

Hetkiä jolloin on väsynyt, eitästämitääntule, kun on ollut jalkeilla vasta pari tuntia ja tahtoo jo nukkumaan. Ulkona on miljoonia ihmisiä ja silti kaduilla kävellessään tuntee olevansa kovin yksin; kun ei tunnista yksiäkään kasvoja; ihmiset kiiruhtavat ohi take away-kahvit kädessään puhelin korvalla. Kun yrittää tarttua tähän hetkeen kaikin keinoin oleskelemalla milloin missäkin - minäkin olen täällä! Ulkona kanssanne! Näettekö? Seison keskellä katua niin kauan että siitä tulee jo omituista, otan puhelimen ja olen laittavinani viestiä. Pelkään että ihmiset näkevät lävitseni, huomaavat että minulla ei ole oikeaa asiaa olla missään, pelkästään halu kuulua jonnekin ja olla osa sitä kaikkea vilinää. Koreassa ei ole tapana katsoa ihmisiä silmiin edes ohimennen, se tulkitaan huonokäytöksiseksi tuijotukseksi, joten vaikka vilkuilisin kanssaihmisiä kuinka epätoivoisena tahansa, on melko todennäköistä että kukaan ei katso minuun päin vahingossakaan. Se on osa tämän maan kulttuuria, mutta saa minut silti tuntemaan itseni näkymättömäksi.

En ole jaksanut juuri ottaa kuvia (tämän postauksen kuvat ovat lähes kaikki vanhoja), enkä tosin ole nähnyt paljon mitään kuvattavaakaan. Kalenterini on niin tyhjä että sitä täyttääkseni olen kirjannut ylös päivät, jolloin pitää mennä kauppaan. En ole eläissäni odottanut koulun alkua yhtä paljon, kuin nyt. Minun on helppo ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka ovat aikoinaan jääneen kotinsa vangeiksi ja yllättäen neljän seinän sisältä poistuminen on kuin lähtisi valloittamaan Everestiä. Siksi pyristelen kaikin keinoin päästäkseni irti sängyn pohjalta, kuin kärpänen joka on jäänyt hämähäkinseitin satimeen - helpointa olisi vain jäädä aloilleen odottamaan, että sinut kehrätään koteloon ja jätetään odottamaan loppua. 

En tarkoita kuulostaa siltä, että minulla on ollut kaksi viikkoa tylsää ja nyt olen sen vuoksi kuoleman kielissä. Tilanne ulottuu valitettavasti pidemmälle menneisyyteen ja tällaiset hetket, kun on täydellisen yksin monta päivää, kärjistävät ne kaikki vanhat asiat joista on niin kauan yrittänyt päästä eroon.

Onnekseni tänä viikonloppuna minulla on ohjelmaa ja olen jälleen innoissani hetkellisen taantumuksen jälkeen ("turhaan sinne menen, tuskin on edes hauskaa"). Kun on epätoivoinen, on vaikeaa olla näkemättä kaikkea esteenä. Yhtäkkiä ennen niin tutuista asioista tulee kynnyskysymyksiä ja mahdottomia tehdä. Toissapäivänä minun piti selittää vuokraisännälleni että tarvitsen oleskelulupani takia pidemmän vuokrasopimuksen. Yleensä olisin hoitanut moisen asian käden käänteessä, mutta nyt kun se oli yksi koko viikon prioriteeteista, koko hommasta tuli mahdottoman hankala. Valmistauduin koko aamun tähän keskusteluun, johon lopulta kului huimat viisi minuuttia. Vaikka tosipaikan tullen epäröisikin (olkoon asia enemmän tai vähemmän vakava kuin edellä mainittu), on silti eriarvoisen tärkeää pitää kalenterissaan asioita, jotka pitää hoitaa - tai vielä parempaa, asioita joita tekee silkasta ilosta. Tämä on neuvoni paitsi itselleni, myös muille: näe tulevaisuuteen. Vaikka yksinäisyys ja synkät päivät tuntuvat loputtomilta, ne eivät kuitenkaan ole sitä. Aurinko nousee huomenna, ensi viikolla ja ensi kuussakin. Ja jos maailma suo, niin nousemme mekin.

"Tahdon seisoa tulevaisuuden rajalla ja huutaa: ei pelota!" Edith Södergran

Näinä päivinä sitä on kiitollinen ihmisistä, jotka on saanut pitää lähellään kaiken jälkeen, ja joihin voi nojata vaikka valtamerten takaa. Joiden ei tarvitse ratkaista jokaista ongelmaa, vaan jotka kuuntelevat keskeyttämättä ja vastaukseksi tarjoavat rakkautta. Kun ensin itketään, mutta kohta taas jo nauretaan, eikä fyysistä välimatkaa muista,  kun voi pelkästään viestien välityksellä tuntea kuinka lähellä nämä ihmiset loppujen lopuksi ovatkaan. 

"I imagine the people I love as lights, and if I looked at a map I’d see the glowing, no matter the distance between me and them. The world feels kinder that way. A little softer. Less like it’s trying to hurt you. Someone somewhere feels something when they hear your name. Love is everywhere around us even when we don’t know it. I promise. When someone you love ends up far way from you, the love they have for you is brightening up wherever they are in the world. And somewhere deep down, you feel it. Even miles away. Even time zones away." heartcountry

Huonosti nukutun yön jälkeen on melko mukavaa käydä kuumassa suihkussa, vaihtaa ylleen puhtaat vaatteet, keittää kuppi kahvia sekä käpertyä takaisin peiton alle odottamaan auringonnousua. Hengähtää ja antaa väsymyksen ravistella vielä hetken, ennen kuin on noustava ja lähdettävä ulos maailmaan. Sillä vaikka olen monena päivänä lannistunut ja tullut kotiin murheisena siitä, että ahdistus ei ota kaikotakseen, aion silti yrittää. Ehkä tänään on se päivä.

Maailma on asioita pullollaan

Olen jo palannut Koreaan, mutta nämä kuvat ovat Filippiineiltä. Filippiinit jäänevät monelle mieleen upean luonnon ja kulttuurin ansiosta, mutta minulle Cebun saarelta jäi muistoksi ennen kaikkea kohtaamiset ihmisten kanssa. Saavuttuani muutaman tunnin matkustamisen päätteeksi pienelle hostellilleni Moalboalin rantakaupungissa, minut toivotettiin tervetulleeksi kuin vanha ystävä, jota ei ole nähty pitkään aikaan. Jo muutaman päivän jälkeen tuntui kuin olisin tuntenut ne ihmiset aina. Eräänä rauhallisena tiistaipäivänä en tehnyt juuri muuta, kuin söin aamupalan jonka jälkeen istuin rupattelemassa muiden matkaajien kanssa hostellin terassilla päivän hiljalleen kääntyessä iltaan. Silti minusta tuntui, että sinä tiistaina koin paljon enemmän kuin monena muuna reissuntäyteisenä päivänä aiemmin. 

Kaikki filippiiniläiset, joiden kanssa sain keskustella, olivat kaikin puolin mukavia ja hienoja ihmisiä. Toisinaan jäin sanattomaksi, kun he kertoivat elämistään jotka ovat niin kovin erilaisia minun, Suomessa kasvaneen nuoren naisen elämään verrattuna. On paljon sellaista mitä en ole ikinä kokenut, mutta mikä on heille arkipäivää. Filippiineillä koin aivan uudenlaista vieraanvaraisuutta ja auttamisen halua. Eräänä iltana kun olimme palaamassa rannalta ja istuimme nelisteen pienen riksan (mopo, jossa on sivuvaunu) kyydissä, yksi riksan renkaista puhkesi. Emme olleet kaukana kotoa, joten sanoimme voivamme mielihyvin kävellä, ettei mopo hajoa lisää. Mies kuitenkin vaati saada ajaa meidät kotiin asti, vaikka sitten rikkinäisellä renkaalla.

(Tämä apinakuva on itse asiassa Malesiasta - otin Filippiineillä vain kourallisen kuvia. Ei siksi, etteikö kuvattavaa olisi ollut, mutta yksinkertaisesti unohdin, tai sitten hostellilta lähtiessäni en ottanut mukaani muuta kuin vähän taskurahaa ja hyviä ystäviä. Unohdin puhelimeni tyystin, mistä äitini ei ilahtunut.) 

Lentokentällä oloni oli melko haikea enkä olisi millään halunnut lähteä vielä, mutta minun piti palata Koreaan muuttamaan. Tämä yksin tekemäni matka on kuitenkin herättänyt minussa ihan uudenlaisen kipinän. Tuntuu, että maailma ei ole enää iso ja pelottava. Se tuntuu oikeastaan olevan paljon lähempänä, aivan kuin kaikki olisi ihan käden ulottuvilla. Maailmassa on niin paljon kauniita asioita, ihmisiä, tarinoita, jotka ansaitsevat näkijän ja kuulijan. Tahdon ennen kaikkea ymmärtää, itseäni ja muita, oppia arvostamaan vielä syvemmin ja enemmän tätä kaikkea. Joskus, etenkin menneinä vuosina, olen kokenut hetkiä jolloin hyvien asioiden näkeminen on ollut vaikeaa. Täällä ei ole minulle mitään. Mutta Filippiinit muistuttivat minua jostain suuremmasta; miksi jaksan herätä joka aamu ja yrittää. Koska jokaisella on paikka tässä maailmassa. Koska vielä on niin paljon sellaista, mitä en ymmärrä. 

 Koreaan tultuani olin melko väsynyt kaikesta matkustamisesta, ja minun piti ensi töikseni muuttaa tavarani paikasta A paikkaan B, joten ajattelin ansainneeni paljon lepoa kaiken hulinan jälkeen. Kuitenkin oltuani viime kuukaudet koko ajan jonkun seurassa, yksinäisyys täällä on käynyt jo näin parin päivän jälkeen melko sietämättömäksi. Kaikki ystäväni ovat kuitenkin toisaalla, joten olen soitellut pitkiä puheluita Suomeen ja pyörinyt kaupungilla vailla päämäärää vaikka on aika kylmä (-7 astetta tänäänkin! Asunnossani oli niin kylmä, että oli pakko käydä ostamassa ekstralämmitin). En ole ennen yhtä vahvasti kokenut olevani ekstrovertti, kuin nyt - tilanne on Koreassa melko haastava, sillä ihmiset arvostavat hiljaisuutta ja omaa tilaa pitkälti samoin kuin Suomessa. Siinä missä matkoillani olen uskaltanut lähestyä lähes ketä tahansa, täällä löydän itseni usein tilanteista, joissa tunnen vahvasti olevani ulkopuolinen. Minua vieroksutaan, sillä en osaa kieltä - ja eihän minulla oikeastaan ole mitään asiaakaan, kunhan höpöttelisin. Koulun alkuun on vielä muutama viikko, joten yritän keksiä aktiviteetteja etten ihan mökkihöperöidy tänne alle kymmenen neliön huoneeseeni.

Kirjoittelemisiin x