14. helmikuuta 2018

Let us love gently

"Useimmilla ainakin on vähän ikävä kotiin ja vähän yksinäistä, he kätkeytyvät hiustensa sisään ja muuttuvat kukkasiksi." Tove Jansson, Kuvanveistäjän tytär



Hetkiä jolloin on väsynyt, eitästämitääntule, kun on ollut jalkeilla vasta pari tuntia ja tahtoo jo nukkumaan. Ulkona on miljoonia ihmisiä ja silti kaduilla kävellessään tuntee olevansa kovin yksin; kun ei tunnista yksiäkään kasvoja; ihmiset kiiruhtavat ohi take away-kahvit kädessään puhelin korvalla. Kun yrittää tarttua tähän hetkeen kaikin keinoin oleskelemalla milloin missäkin - minäkin olen täällä! Ulkona kanssanne! Näettekö? Seison keskellä katua niin kauan että siitä tulee jo omituista, otan puhelimen ja olen laittavinani viestiä. Pelkään että ihmiset näkevät lävitseni, huomaavat että minulla ei ole oikeaa asiaa olla missään, pelkästään halu kuulua jonnekin ja olla osa sitä kaikkea vilinää. Koreassa ei ole tapana katsoa ihmisiä silmiin edes ohimennen, se tulkitaan huonokäytöksiseksi tuijotukseksi, joten vaikka vilkuilisin kanssaihmisiä kuinka epätoivoisena tahansa, on melko todennäköistä että kukaan ei katso minuun päin vahingossakaan. Se on osa tämän maan kulttuuria, mutta saa minut silti tuntemaan itseni näkymättömäksi.




En ole jaksanut juuri ottaa kuvia (tämän postauksen kuvat ovat lähes kaikki vanhoja), enkä tosin ole nähnyt paljon mitään kuvattavaakaan. Kalenterini on niin tyhjä että sitä täyttääkseni olen kirjannut ylös päivät, jolloin pitää mennä kauppaan. En ole eläissäni odottanut koulun alkua yhtä paljon, kuin nyt. Minun on helppo ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka ovat aikoinaan jääneen kotinsa vangeiksi ja yllättäen neljän seinän sisältä poistuminen on kuin lähtisi valloittamaan Everestiä. Siksi pyristelen kaikin keinoin päästäkseni irti sängyn pohjalta, kuin kärpänen joka on jäänyt hämähäkinseitin satimeen - helpointa olisi vain jäädä aloilleen odottamaan, että sinut kehrätään koteloon ja jätetään odottamaan loppua. 

En tarkoita kuulostaa siltä, että minulla on ollut kaksi viikkoa tylsää ja nyt olen sen vuoksi kuoleman kielissä. Tilanne ulottuu valitettavasti pidemmälle menneisyyteen ja tällaiset hetket, kun on täydellisen yksin monta päivää, kärjistävät ne kaikki vanhat asiat joista on niin kauan yrittänyt päästä eroon.



Onnekseni tänä viikonloppuna minulla on ohjelmaa ja olen jälleen innoissani hetkellisen taantumuksen jälkeen ("turhaan sinne menen, tuskin on edes hauskaa"). Kun on epätoivoinen, on vaikeaa olla näkemättä kaikkea esteenä. Yhtäkkiä ennen niin tutuista asioista tulee kynnyskysymyksiä ja mahdottomia tehdä. Toissapäivänä minun piti selittää vuokraisännälleni että tarvitsen oleskelulupani takia pidemmän vuokrasopimuksen. Yleensä olisin hoitanut moisen asian käden käänteessä, mutta nyt kun se oli yksi koko viikon prioriteeteista, koko hommasta tuli mahdottoman hankala. Valmistauduin koko aamun tähän keskusteluun, johon lopulta kului huimat viisi minuuttia. Vaikka tosipaikan tullen epäröisikin (olkoon asia enemmän tai vähemmän vakava kuin edellä mainittu), on silti eriarvoisen tärkeää pitää kalenterissaan asioita, jotka pitää hoitaa - tai vielä parempaa, asioita joita tekee silkasta ilosta. Tämä on neuvoni paitsi itselleni, myös muille: näe tulevaisuuteen. Vaikka yksinäisyys ja synkät päivät tuntuvat loputtomilta, ne eivät kuitenkaan ole sitä. Aurinko nousee huomenna, ensi viikolla ja ensi kuussakin. Ja jos maailma suo, niin nousemme mekin.

"Tahdon seisoa tulevaisuuden rajalla ja huutaa: ei pelota!" Edith Södergran




Näinä päivinä sitä on kiitollinen ihmisistä, jotka on saanut pitää lähellään kaiken jälkeen, ja joihin voi nojata vaikka valtamerten takaa. Joiden ei tarvitse ratkaista jokaista ongelmaa, vaan jotka kuuntelevat keskeyttämättä ja vastaukseksi tarjoavat rakkautta. Kun ensin itketään, mutta kohta taas jo nauretaan, eikä fyysistä välimatkaa muista,  kun voi pelkästään viestien välityksellä tuntea kuinka lähellä nämä ihmiset loppujen lopuksi ovatkaan. 

"I imagine the people I love as lights, and if I looked at a map I’d see the glowing, no matter the distance between me and them. The world feels kinder that way. A little softer. Less like it’s trying to hurt you. Someone somewhere feels something when they hear your name. Love is everywhere around us even when we don’t know it. I promise. When someone you love ends up far way from you, the love they have for you is brightening up wherever they are in the world. And somewhere deep down, you feel it. Even miles away. Even time zones away." heartcountry



Huonosti nukutun yön jälkeen on melko mukavaa käydä kuumassa suihkussa, vaihtaa ylleen puhtaat vaatteet, keittää kuppi kahvia sekä käpertyä takaisin peiton alle odottamaan auringonnousua. Hengähtää ja antaa väsymyksen ravistella vielä hetken, ennen kuin on noustava ja lähdettävä ulos maailmaan. Sillä vaikka olen monena päivänä lannistunut ja tullut kotiin murheisena siitä, että ahdistus ei ota kaikotakseen, aion silti yrittää. Ehkä tänään on se päivä.

2 kommenttia: