My heart is different now

On maanantai ja syön lounaaksi muroja koska en halunnut (tai jaksanut) mennä luennolle. Aamulla jäin peiton alle makoilemaan, kuuntelemaan sydämen sykettä lähtöisin toisen kehosta pääni alla; silmät kiinni mietin että on hetkiä joita ei voi päästää käsistään ja se oli yksi niistä. Yöllä näin unta että olin hississä joka meni rikki ja vain putosi, putosi ja putosi, ja makasin sen lattialla odottaen iskeytymistä maahan mutta sitä ei ikinä tullut.

Viikonloppuna ystäväni täytti 21 ja pidimme juhlat. Lauloimme hyvää syntymäpäivää kaikilla kielillä joita osasimme ja valvoimme aamuun saakka pienen korealaisen asunnon olohuoneessa makoillen. Olemme yhdessä yksin; kaikkien koti on jossain kaukana merten takana, mutta täältä löysimme uuden perheen ja kodin. Kokkaamme yhdessä aamupalaa eikä ikävä tunnu jaettuna niin pahalta.

Aika usein tunnen liikaa, niin paljon etten osaa pukea sitä sanoiksi, aivan kuin minuun voisi porata reiän ja kaikki sisälläni suihkuaisi ulos hirveällä paineella. Aloillaan oleminen on vaikeaa, en tiedä mitä tekisin käsilläni. Iltaisin en osaa käydä yksin nukkumaan vaan ikävöin vähän kaikkea, eniten rauhoittavaa kosketusta johon on helppo unohtua ja sitten nukahtaa.

Eräänä lauantaiaamuna kiipesimme vuorenhuipulle katsomaan auringonnousua ja mietin että blogiin kirjoitettuna se kuulostaa kovin runolliselta, mutta oikeasti olin todella väsynyt ja minulla oli aika kylmä koko ajan. Mutta huipulla se kaikki unohtui ja auringon tullessa esiin taisin itkeäkin vähän koska olin niin onnellinen.

Kevät on viimein täällä ja päivät tuntuvat raikkaammilta. En malta odottaa puiden kukkimista ja lämpimiä päiviä. Odotan myös että vihannekset vähän halventuisivat.

Eilen istuimme roskakatoksen takana tupakoimassa ja katsomassa ohitse ajavia autoja, ja päätimme että teemme road tripin jonakin viikonloppuna, ajamme vailla päämäärää ympäri Korean niemimaata, nukumme huonoissa motelleissa ja laulamme ysärikappaleita läpi yön. Toivon sydämestäni että tämä toteutuu.

Toissa viikonloppuna olimme festivaaleilla ja (jälleen) juhlimme myöhään yöhön, ja hetken päähänpistosta juoksimme porukalla rannalle löydettyämme lähikaupasta ilotulitteita. Meri pauhasi jossain taustalla, kun tanssimme hiekassa ilman kenkiä ja heilutimme tähtisädetikkuja. Myöhemmin aamuyöllä makasin kylvyssä ja yritin pestä hiekkaa pois hiuksistani. Se yö on yksi suosikkiöistäni pitkään aikaan.

"How long is forever?"

"Sometimes, just one second."

"Do you think you can get so broken that you cannot be fixed anymore?" hän kysyi minulta eräänä iltana ja sanoin että "No. I don't know. Maybe." Mutta onko sillä väliä? Kaikki ovat vähän rikki toisinaan ja silti yrittävät tarpoa elämässä eteenpäin. Ehkä kaikkea ei voi korjata, tai edes pidä korjata. Muki on edelleen muki vaikka siinä olisikin säröjä. Peili on edelleen peili vaikka se olisi hajalla. Ja kun siihen peiliin katsoo, näkee täysin erilaisen heijastuksen kuin muista peileistä. Joten ehkä loppujen lopuksi se ei haittaa.