Menestyksen mittareita ja muuta mukavaa

Toissayönä en saanut millään unta vaan makasin valveilla vielä aamuyölläkin, joten päätin selata vanhoja kuvia. Havaitsin hävittäneeni valtavan määrän materiaalia, koska viisaana tyttönä olen ilmeisesti tyhjentänyt kamerani ennen kuin siirsin sen sisällön tietokoneelleni, tai sitten olen jossain välissä poistanut kuvat koneeltani... Mutta kyllä jotain jaettavaa vielä löytyi! 

Viikonloppuna vierailimme Korean eteläisessä isossa kaupungissa Busanissa. Valitettavasti satoi aika paljon, joten ainoaksi aktiviteetiksemme jäi viinin juonti hostellin keittiössä lukuunottamatta lyhyttä patikkaretkeä lauantaina. Oli kuitenkin hauskaa vaihtaa hetkeksi maisemaa, Busan vaikutti mukavalta kaupungilta.

Eilen istuin läheisessä Starbucksissa opiskelemassa pitkälle iltaan ja tajusin, että opiskelen täällä paljon enemmän kuin Suomessa, vaikka stereotyyppisesti vaihdossa ollessa opiskeluun luulisi keskittyvän vähemmän. Luulen sen kuitenkin johtuvan Korean ainutlaatuisesta kilpailuhenkisestä ympäristöstä, joka on läsnä lapsesta saakka koko ajan, varsinkin opiskelu- ja työelämässä. Työpaikan saantiin vaikuttavat käymäsi koulut, saamasi arvosanat ja usein jopa ulkonäkökin. Täällä pelkkä hyvä ei enää riitä, vaan on pakko olla paras -  ja kuitenkin esimerkiksi kurssiarvosanat annetaan gaussin käyrän mukaan, mikä tarkoittaa että kaikki eivät voi millään olla parhaita ja suurin osa jää väistämättä keskitasolle. Kaikella tällä on tietenkin kohtalokkaita seurauksia ihmisten hyvinvointiin, ja esimerkiksi viime vuonna Etelä-Koreassa tehtiin neljänneksi eniten itsemurhia koko maailmassa väkilukuun suhteutettuna.

En ole ikinä ollut erityisen kunnianhimoinen tai kokenut opiskelevani siksi, että haluan olla paras ja menestynyt. Kuitenkin koska ympärillä kaikki opiskelevat hullun lailla (edes yliopiston lähikahviloihin ei mennä vain rupattelemaan, vaan yleensä pänttäämään ison kirjapinon kanssa), tulee itsellekin sellainen olo että jotain täytyisi tehdä. Silti koen olevani ulkopuolinen tässä suorittamisen ja menestymisen kulttuurissa, ja ehkä ihan hyvä niin. 

Englannin kielen sana content kuvaa mainiosti sitä, millaista toivon elämäni olevan. Kun minulta kysytään how are you feeling, haluan sanoa I feel content. En kaipaa menestystä tai materiaa. Kaikki eivät voi olla huippujotain ja voin jatkaa elämääni ihan tyytyväisenä vaikka olisinkin keskiverto. Toivon ainoastaan että saan pitää tärkeät ihmiset lähelläni ja elää arvojeni mukaista elämää. Oppia arvostamaan tätä hetkeä ja asioita, jotka minulla jo on, sen sijaan että toivoisin jatkuvasti asioiden muuttuvan tai olevan paremmin. Loppujen lopuksi minulle tärkeintä on rakkaus itseä ja muita kohtaan.

Luulen että vaihtovuoteni on auttanut minua ymmärtämään, että vaikka en olisikaan hirmu määrätietoinen, voin silti ottaa aktiivisen roolin elämässäni. Minun ei tarvitse urakoida mitään konkreettisia virstanpylväitä kohti ollakseni tyytyväinen elämääni, mutta voin kuitenkin työskennellä niiden asioiden ja arvojen puolesta, jotka ovat itselleni tärkeitä. Nyt kun mietin elämääni ja erityisesti tekemiäni valintoja, huomaan usein olleeni passiivinen ja toivoneen, että asiat vain loksahtaisivat paikalleen kuin taivaasta tippuen ilman että minun tarvitsee tehdä töitä tai edes päätöksiä elämäni eteen. Mietin, että miksi olen onneton, ja silti en edes kovin hanakasti yrittänyt muuttaa elämässäni mitään. Nyt kuitenkin ymmärrän, että lähestulkoon kaikki langat ovat omissa käsissäni. Se on pelottavaa ja helpottavaa yhtä aikaa. 

How do you define your life? I choose to think that we are spiritual beings inhabiting a human body for a special experience and it’s not the one acting as a pawn controlled by all of those who would own our every thought. No—it is the mindful life, aware and engaged in our inner most self-discovery, alert to the fact that as we live, we literally live into who we are—or we don’t, and that is our only real choice! Eldon Taylor

Paras ystäväni Maiju on tällä hetkellä Espanjassa vaihdossa ja ollaan tässä kauhisteltu kuinka nopeasti aika on mennyt. (Lisäksi Maiju pohti että jaksankohan kirjoittaa tätä blogia vielä Suomessa niin toivotaan että jaksan, olen jo melko kiintynyt tähän.) Aluksi minua jännitti, että onko koko vuoden kestävä vaihto vähän liikaa minulle, mutta nyt olen todella tyytyväinen että lähdin tänne jo viime syksynä. En vaihtaisi pois päivääkään ja lähdön hetki tuntuu jopa ahdistavalta, vaikka minulla onkin vähän ikävä Suomeen. Voisin silti helposti jäädä tänne pidemmäksikin aikaa. Korea maana on ihana, mutta eniten suren niitä ihmisiä, jotka joudun jättämään tänne valtamerten taakse. 

Mutta mitäpä tulevaa turhaan vielä itkemään. Sen sijaan yritän elää sanojeni mukaan ja nauttia viimeisistä kuukausistani täällä niin paljon kuin vain voin. 

Kaukana ja lähellä

Takana on aika hullut pari viikkoa. Äitini, mummini ja tätini olivat täällä käymässä ja lisäksi minulla oli koeviikko samaan aikaan. Kävin kotona vain nukkumassa ennen kuin olin taas jo menossa ja se oli melko kuluttavaa, olin lopulta tosi väsynyt. Mutta nyt on perjantai, eikä minun tarvitse tehdä mitään tai olla missään. Makaan lattialla musiikin soidessa, kirjoittelen päiväkirjaan ja kuuntelen kun alakerran remonttimiehet touhuavat taukoamatta. Kun hetki sitten kurkkasin ulos ikkunasta, näin miten ykköskerroksen ikkunasta heitettiin nojatuoli ulos! Ehkä sekin kuului remonttiin, tai sitten joku vain kyllästyi nojatuoliinsa.

Perheeni ihmetteli vähän kaikkea Soulissa, ja oli ihan silmiä avaavaa huomata kuinka moneen asiaan on täällä jo tottunut. Asiat kuten ruuan jakaminen ravintolassa, ihmisten kuuliainen jonottaminen bussiin, kumartaminen kiittäessä tai täyteen metrovaunuun ahtautuminen ei herätä minussa enää erityistä hämmästystä, mutta etenkin mummilleni kaikki oli tavattoman outoa ja huvittavaa.

  

Suomesta tuliaisiksi sain Juhla Mokkaa, pullon jaloviinaa sekä 9 pussia salmiakkia, jotka aion huomenna viedä Koreassa asuvien suomalaisten järjestämälle vappupiknikille. Ei-suomalaiset ystäväni eivät juuri välitä salmiakista ja itse söin sitä jo niin paljon, että vatsani tuli kipeäksi, joten vien sitä piknikevääksi muille. Täältä tuskin saa simaa, mutta munkkeja voinee löytyä, ja skumppaa tietenkin. Totta puhuakseni minulla on vähän ikävä vappua Aurajoen rannalla, mutta ehkä pärjään yhden vuoden ilman.

Koepäivinä en pystynyt kiertämään kaupunkia perheeni kanssa, mutta he olivat pärjänneet mainiosti ja ystävystyneet erään taksikuskin kanssa. Kommunikaatiovälineenä toimi Google translator, johon kuski ensin puhui koreaa ja jonka puhelin sitten käänsi englanniksi, ja päinvastoin. (Olisin halunnut tavata kyseisen miehen, sillä hän oli kuulemma 79-vuotias, kertaalleen eläköitynyt mutta työelämään palannut koska hänelle "tuli tylsää", ja hänellä on 50-vuotias tyttöystävä jonka vuoksi hän yrittää pysyä viriilinä mm. harrastamalla maastopyöräilyä!)

Tänään on jotenkin erityisen kiva päivä ja minulla hyvä olla. Tarpeeksi makoiltuani aion käydä ostamassa pullon punaviiniä ja yllättää tyttöystäväni kokkaamalla spagetti bolognesea sillä välin kun hän on töissä (tosin suurin yllätys lienee se, että siivosin äsken vapaaehtoisesti). Mutta sitä ennen ehdin vielä juoda kupin kahvia ja istua ikkunalaudalla kuin ranskalaisessa elokuvassa ikään.

When you love you never lose

On keväistä, päivät ovat pidempiä. On se omituinen sää kun ei oikein tiedä mitä pukea ylleen, koska aamulla tulee vilu kuitenkin mutta päivällä on jo kuuma. Aurinko on niin kirkas, että silmät vetistävät.

Toissapäivänä katsoimme elokuvan Lion (2016) ja itkimme toistemme olkia vasten. Se oli aika hyvä elokuva, kannattaa katsoa.

사랑을 함으로써 잃는 것은 없다.

When you love, you never lose.

Kevät tuntuu tuoreelta ja raikkaalta. Uusi vuosi voisi alkaa mieluummin keväästä, kun lumi sulaa pois eikä ole enää niin tunkkaista. Keväisin on sellainen olo, että ehkä kaikki on sittenkin mahdollista.

My heart is different now

On maanantai ja syön lounaaksi muroja koska en halunnut (tai jaksanut) mennä luennolle. Aamulla jäin peiton alle makoilemaan, kuuntelemaan sydämen sykettä lähtöisin toisen kehosta pääni alla; silmät kiinni mietin että on hetkiä joita ei voi päästää käsistään ja se oli yksi niistä. Yöllä näin unta että olin hississä joka meni rikki ja vain putosi, putosi ja putosi, ja makasin sen lattialla odottaen iskeytymistä maahan mutta sitä ei ikinä tullut.

Viikonloppuna ystäväni täytti 21 ja pidimme juhlat. Lauloimme hyvää syntymäpäivää kaikilla kielillä joita osasimme ja valvoimme aamuun saakka pienen korealaisen asunnon olohuoneessa makoillen. Olemme yhdessä yksin; kaikkien koti on jossain kaukana merten takana, mutta täältä löysimme uuden perheen ja kodin. Kokkaamme yhdessä aamupalaa eikä ikävä tunnu jaettuna niin pahalta.

Aika usein tunnen liikaa, niin paljon etten osaa pukea sitä sanoiksi, aivan kuin minuun voisi porata reiän ja kaikki sisälläni suihkuaisi ulos hirveällä paineella. Aloillaan oleminen on vaikeaa, en tiedä mitä tekisin käsilläni. Iltaisin en osaa käydä yksin nukkumaan vaan ikävöin vähän kaikkea, eniten rauhoittavaa kosketusta johon on helppo unohtua ja sitten nukahtaa.

Eräänä lauantaiaamuna kiipesimme vuorenhuipulle katsomaan auringonnousua ja mietin että blogiin kirjoitettuna se kuulostaa kovin runolliselta, mutta oikeasti olin todella väsynyt ja minulla oli aika kylmä koko ajan. Mutta huipulla se kaikki unohtui ja auringon tullessa esiin taisin itkeäkin vähän koska olin niin onnellinen.

Kevät on viimein täällä ja päivät tuntuvat raikkaammilta. En malta odottaa puiden kukkimista ja lämpimiä päiviä. Odotan myös että vihannekset vähän halventuisivat.

Eilen istuimme roskakatoksen takana tupakoimassa ja katsomassa ohitse ajavia autoja, ja päätimme että teemme road tripin jonakin viikonloppuna, ajamme vailla päämäärää ympäri Korean niemimaata, nukumme huonoissa motelleissa ja laulamme ysärikappaleita läpi yön. Toivon sydämestäni että tämä toteutuu.

Toissa viikonloppuna olimme festivaaleilla ja (jälleen) juhlimme myöhään yöhön, ja hetken päähänpistosta juoksimme porukalla rannalle löydettyämme lähikaupasta ilotulitteita. Meri pauhasi jossain taustalla, kun tanssimme hiekassa ilman kenkiä ja heilutimme tähtisädetikkuja. Myöhemmin aamuyöllä makasin kylvyssä ja yritin pestä hiekkaa pois hiuksistani. Se yö on yksi suosikkiöistäni pitkään aikaan.

"How long is forever?"

"Sometimes, just one second."

"Do you think you can get so broken that you cannot be fixed anymore?" hän kysyi minulta eräänä iltana ja sanoin että "No. I don't know. Maybe." Mutta onko sillä väliä? Kaikki ovat vähän rikki toisinaan ja silti yrittävät tarpoa elämässä eteenpäin. Ehkä kaikkea ei voi korjata, tai edes pidä korjata. Muki on edelleen muki vaikka siinä olisikin säröjä. Peili on edelleen peili vaikka se olisi hajalla. Ja kun siihen peiliin katsoo, näkee täysin erilaisen heijastuksen kuin muista peileistä. Joten ehkä loppujen lopuksi se ei haittaa.

Auringonlaskuja ja spagettia

Ajan lyhyt historia on kirja, joka on vaikuttanut minuun syvästi vaikka en oikeastaan ymmärtänyt siitä ihan kaikkea, mutta mielestäni sen oleellisimman; kuinka kaikki on loppujen lopuksi melko sekavaa ja olemassaolomme on niin kummallinen sattuma, että pelkästään sitä on syytä juhlistaa aina silloin tällöin. Luettuani Stephen Hawkingin kuolemasta muistin heti ensi kerran, kun luin tuon kirjan ja kuinka muistan puhuneeni siitä kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella (heitä tuskin oli kovin montaa). Toivon että nyt Stephenillä on kaikki hyvin.

Tänään täällä oli todella lämmin, 22 astetta, ja kun kävelin aamulla yliopistolle ylläni paksu takki ja huppari, tajusin tehneeni pahan virheen. Saavuin korean luennolle tyylikkäästi vähän myöhässä, hiestä valuen ja puuskuttaen, ja korean opettajani mielestä se oli kovin hauskaa, koska olenhan suomalainen ja lämpö ei selvästi sovi minulle. Hän on kyllä erittäin hauska ja sydämellinen nainen, ja on jostain syystä innostunut Suomesta: eniten häntä kiehtoo avannossa käynti, ja hän kysyy minulta usein että onko minulla ikävä avantoon. (En tiedä kuinka ikävä sinne voi olla, mutta vastaan kuuliaisesti, että on.)

Hyvä ystäväni oli käymässä luonani täällä Koreassa, ja esitellessäni häntä ystävilleni minut valtasi kummallinen tunne - aivan kuin kaksi elämääni olisivat yhtäkkiä kohdanneet. Toisaalta olen yhä se sama ihminen, joka seitsemän kuukautta sitten lähti Suomesta, ja toisaalta olen muuttunut hyvin paljon. Tai en ehkä muuttunut, mutta saanut lisää ulottuvuuksia, vähän kuin graffiti jonka päälle on maalattu uudestaan ja uudestaan. Ja jota on myös kolhittu jonkin verran. En koe eläväni kaksoiselämää, mutta silti kun pala Suomea tuli tänne luokseni, Suomi tuntui oudolla tavalla todella kaukaiselta. Toisaalta kun näin ystäväni tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan, vaikka se kertoo enemmän ehkä ystävyydestämme kuin pelkästään minusta.

Aika tuntuu hupenevan hurjaa vauhtia ja juuri kun on ehtinyt asettua aloilleen ja hyväksyä uusi ihmeellinen elämänsä maailman toisella puolen, pitänee jo lähteä takaisin. Suoraan sanottuna se hieman pelottaa. Enenevissä määrin olen alkanut nähdä tämän vuoden eräänlaisena siirtymänä, ei välttämättä aikuisuuteen mutta ehdottomasti kohti jotakin. Toivottavasti ehjempää minää. 

"No one can tell what goes on in between the person you were and the person you become. No one can chart that blue and lonely section of hell. There are no maps of the change. You just come out the other side. Or you don't."

Viime aikoina sydämeni on pakahtunut moneen kertaan ja eri syistä, esimerkiksi kun:

- vastaanotin runon, joka oli kirjoitettu minusta ja se oli niin kaunis että vieläkin ajattelen sitä melko usein

- ilta-aurinko valaisee kotikatuani samalla kun neonvalomainokset ovat syttymäisillään, ja tunnen aitoa tänne kuuluvuuden tunnetta

- näen lasten reaktiot, kun he ovat ensin tuijottaneet metrossa minua ja vastaan tekemällä hauskoja ilmeitä

- herään aamulla lämpimästä sängystä ja hän on vierelläni, nukkuen yhä

- istun bussissa kuunnellen lempimusiikkiani ja osaan jo pysäkit niin hyvin ulkoa, että voin matkustaa puoliunessa ilman tarvetta tarkistaa sijaintiani kännykästä koko ajan

- yliopistolla vastaan kävelee paljon tuttuja kasvoja, jotka tervehtivät ja kysyvät mitä kuuluu, eikä opiskelu tunnu enää yksinäiseltä ja pelottavalta

Olen alkanut nukkua pitkiä päiväunia, sillä iltaisin en malta (tai ehdi) mennä aikaisin nukkumaan vaikka nousen aamulla aikaisin, joten kotiin tullessani minun on pakko ummistaa silmäni hetkeksi. Suomessa minun oli helppo mennä aikaisin nukkumaan, mutta täällä elämä on melko iltapainotteista - myöhäisin luentonikin loppuu vasta yhdeksältä. Myös juhlia ja muita tapahtumia on paljon, ja kaiken tämän keskellä on hankalaa löytää aikaa pelkästään rauhoittumiseen. Ostin taas joogasalin jäsenyyden tälle lukukaudelle, toivottavasti ehdin käydä joogaamassa ainakin kahdesti viikossa. Jooga on kokonaan koreaksi ja aluksi minun oli vähän vaikeaa rentoutua, kun en pystynyt pelkästä puheesta ymmärtämään että mitä pitäisi tehdä, mutta nykyään pystyn jo silmät kiinni kuunnellen seuraamaan ohjeita, mistä olen aika ylpeä.

Haluaisin oppia olemaan murehtimatta tulevaisuutta, etenkin asioita joille en tällä hetkellä voi mitään. Mutta se on niin kovin hankalaa, varsinkin kun päässäni tapahtuu ensiksi pahin mahdollinen ja kaikki on jo menetetty. Tahtoisin oppia päästämään irti ja hyväksymään asiat sellaisenaan. Olen mielestäni jo vähän edistynyt tähän suuntaan, vaikka minusta tuskin koskaan tulee valmista ja varmasti vielä vuosienkin päästä huomaan ahdistuvani muutaman kuukauden päässä häämöttävistä epävarmuuksista. Mutta kaikki aikanaan. Ainakin juuri tällä nimenomaisella hetkellä olen melko seesteinen makoillessani sängyssäni ja kirjoittaessani tätä, korvissani rauhallista musiikkia ja vierelläni teekuppi. Huominen saa tulla, mutta ei ihan vielä.

"Do not try to become anything. Do not make yourself into anything. Do not be a meditator. Do not become enlightened. When you sit, let it be. When you walk, let it be. Grasp at nothing. Resist nothing."