Make it count

Olen päälle viikon sisään kulkenut reitin Brisbane-Singapore-Kuala Lumpur-Penang. Kilometrejä on siis kertynyt, ja toisaalta rakastan matkantäyteisiä päiviä, joille minulla on joku selkeä päämäärä: mene bussiin, löydä lautta, etsi hostelli. Matkan tekemisestä itsessään on tullut minulle tärkeä osa matkailua, siinä missä ennen junissa istuminen tai lentokentillä odottelu tuntui lähinnä ajan haaskaukselta. Tätä kirjoittaessani olen viettänyt neljä yötä George townissa, Penangissa (Malesian luoteisosassa) ja ollut melkolailla jouten, makoillut puiden katveessa juomassa jääteetä tai istuskellut hostellin sisäpihalla muiden matkalaisten kanssa. Edellispäivänä intouduin samoilemaan sademetsään ja lopulta löysin kuin löysinkin kauniin rannan, jonne ei ollut eksynyt lisäkseni kukaan muu. Yksin matkustaessa tajuaa toisinaan olevansa todellakin yksin, mutta siinä hetkessä se kulminoitui jotenkin uudella tavalla. Välillä teen reissussa asioita, joista ajattelen jälkeenpäin että olisipa kiva ollut jakaa tämä kokemus jonkun kanssa, mutta silloin hiljaisella rannalla istuessani olin melko tyytyväinen että se hetki oli vain minulle.

(Nämä kuvat ovat vielä viimeisiltä päiviltäni Australiassa.)

Muistan kun tein ensimmäisen matkani yksin Berliiniin toissa kesänä. Olin reissussa yksin vain hetken ennen kuin ystäväni liittyi Prahassa seuraan, mutta muistan silti yhä kuinka paljon minua jännitti. Nyt kaiken jälkeen se jännitys tuntuu aika mitättömältä, mutta ensimmäinen kerta on aina pahin. Vaihtoon lähdettyäni olen oppinut niin paljon uutta itsestäni ja ihmisistä ympärilläni, että tällä hetkellä yksin matkailu on ennen kaikkea mahdollisuus eikä suinkaan uhka. Ajattelin ennen että sellaiset ihmiset, jotka lähtevät suin päin matkalle tuntemattomaan yksin, ovat jotenkin erityislaatuisia ja heillä on jokin kutkuttava elämän nälkä - ominaisuus, joka erottaa heidät meistä muista tavan tallaajista. Mutta sitten lähdin. Enkä mielestäni ole edes erityisen spontaani tai seikkailunjanoinen, lähinnä vain utelias. Ja täällä olen, elossa yhä. Monta kokemusta ja ystävää rikkaampana.

(Singapore, joka oli monin tavoin ihana kaupunki ja jonne palaisin mielelläni uudelleen.)

Minulle on usein sanottu että olen helposti lähestyttävä ja olen hyvä tutustumaan ihmisiin - ominaisuus johon en uskonut vuosikausiin. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat!! Miten niin olen ekstrovertti!! Mutta näemmä tähänkin asiaan vastatakseni minun piti lähteä kauas nähdäkseni lähelle, näin romanttisesti ilmaistuna. Minua toden totta jännittää usein puhua uusille ihmisille, mutta toisaalta olen huomannut sen tulevan minulta luonnostaan, etenkin matkatessa. Suomessa uudet tilanteet vain usein sattuivat olemaan mm. ensimmäisiä koulupäiviä tai vastaavia, jolloin olin liian täpinöissäni jo valmiiksi kaikista muista uusista asioista pysyäkseni hiljaa tutustumatta kehenkään. Ulkomailla vastaavaa tarvetta ei ole, enhän viivy missään kauaa ehtiäkseni kunnolla verkostoitumaan samoin kuin kotikaupungissani. Matkatessa kaupungit ja paikat ovat usein kauniita itsessäänkin, mutta ne jäävät mielessäni tyhjiksi ja irralliksi ilman sosiaalisia kokemuksia. Siksi minusta tuntuu, että sisimmässäni minulla on halu muistaa nämä paikat ihmisillä täytettyinä, välähdyksillä erilaisista elämistä. Siksi kaikesta jännityksestäni huolimatta menen ja kysyn may I sit here ja where are you from, eikä siihen usein muuta tarvitakaan. Etenkin hostelleissa ihmisillä on usein paljon tarinoita kerrottavanaan, jos vain uskaltautuu istahtamaan vierelle kuuntelemaan.

Eräänä iltana istuin ulkosalla hostellini omistajan kanssa, ja hän kertoi näkemyksiään rahasta sekä kulutuskulttuuristamme. Sanoin, että etenkin länsimaalaiset tuntuvat aina haluavan kaikkea lisää, enemmän ja suuremmin. Sanoin, etten välitä rahasta. Mies kysyi minulta, 'If you don't care about money, how did you get here? If you don't care about getting more, why do you want to travel more countries?'. Ja silloin eurooppalainen hölmöyteni loisti varmaan kilometrien päähän. Olen äärimmäisen etuoikeutettu matkatessani ympäri Aasiaa, olkoonkin että mukanani on vain rinkka ja lasken kolikoita saadakseni lounaan. Minulla on enemmän kuin suurimmalla osalla tässä maailmassa ja osoitan vain typeryyttä sanomalla, etten välitä siitä kaikesta etuoikeudesta mitä minulla on. Pyysin anteeksi, ja mies nauroi. Hän sanoi, että sitten kun meiltä otetaan pois kaikki vauraus, materia ja omaisuus, voimme nähdä mitä todella omistamme. Rakkautta, muistoja, onnea. 'So when you travel, make sure you are left with more than instagram posts and old plane tickets. Make it count.'

Jatkan matkaani tänään, sitä ennen käyn vielä saaren kasvitieteellisessä puutarhassa. Jostain syystä olen joka maassa käynyt sellaisessa, olen jotenkin kiintynyt niihin... Tai ehkä kasveilla on rauhoittava vaikutus. Ei edes ehkä, kyllä niillä on (Kun skypetän äitini kanssa, hän näyttää usein mitä kasveilleni kuuluu hänen hoidossaan - toisinaan on vaikeampi sanoa terveisiä veljelleni kuin kasvikatraalleni Porissa :D). Matkoiltani Ausseihin ja Kaakkois-Aasiaan tulen ehdottomasti kaipaamaan tätä vihreyttä. Kasveja ja värejä on kaikkialla. Toki Suomessakin, mutta kovin erilaisia. Suomalainen metsä on hiirenhiljainen, täällä taas metsässä ollessasi voit tuntea ne kymmenet silmäparit jotka tuijottavat sinua jostain puiden katveesta.

Seuraavaksi kun painan pääni tyynyyn, olen toivottavasti Filippiineillä. Siihen asti, kuulemiin x

Lähtisitkö

Vuosi vaihtui ja olin melko väsynyt, johtuen kaikesta, mutta ei se mitään. Olen viime päivinä nähnyt paljon erilaista - kauniita, kummallisia, surettavia, innostavia, mietityttäviä asioita. Muiden muassa; olin sademetsässä kun alkoi sataa kaatamalla, kävin eläintarhassa ja pidin käärmettä sylissäni, näin miten metsäpalon keskeltä pelastettu koala riehui villieläinlääkärin kopissaan eikä suostunut syömään sille annettuja eukalyptuspuun lehtiä, paloin rannalla niin pahasti että en pystynyt seuraavana päivänä istumaan, ja väistelin sinisiä meduusoita uidessani Tyynessämeressä. Eilen yritin olla hyvä lastenhoitaja ja laittaa serkkutyttöni aikaisin nukkumaan, mutta nukahdinkin itse. (Olen huomannut että pienet lapset ovat melko uuvuttavia, joten ei ihme kun Facebookin mammapalstoilla silloin tällöin seotaan.)

En oikein osaa enää suhtautua vuosiin siten, että jokainen vuosi olisi kokonaan oma tarinansa joka alkaa aina tammikuusta ja päättyy joulukuuhun. Viime vuosina kaikki on vain sekoittunut yhdeksi sekamelsaksi. Ajattelen aikaa enemmän kausina ja tunnetiloina; talvella opiskelin paljon ja olin väsynyt, kesää vietin puoliksi töissä ja puoliksi festareilla vähän tillintallin joka viikonloppu, syksyn alussa olin hieman hukassa ja jännitin ulkomaille muuttoa. Mutta jos mietin vuotta 2017 kokonaisuutena niin se oli ehdottimasti paljon ja kaikkea. Mielenkiintoinen. Yllätyksellinen. Tapahtumarikas. Kamala. Ihana. Useimmiten näihin kausiin ja tunnetiloihin on vaikea tarttua ja sanoa tarkkaan miltä juuri nyt tuntuu. Erityisesti viime aikoina kaikki on ollut vähän vinksinvonksin sekaisin ja en ole edes yrittänyt ottaa pääni sisäisistä asioista selvää. Sellaisina hetkinä keskityn tuijottamaan ulos auton ikkunasta, koska täällä näen takuulla jotain uutta ja erilaista mitä Suomessa näkisin: Auringonlasku palmujen takana, tiensivulla loikkiva vallabi tai kilometrien pituinen autojono ruuhkassa. Loppujen lopuksi oleellisinta on tämä hetki.

Olen viime aikoina yrittänyt harjoittaa lempeyttä. Suhtautua lempeästi asioihin jotka esitellään minulle kovalla ja kylmällä tavalla. Ilkeitä asioita kuullessani yritän luoda itse ympärilleni mukavia, lämpimiä tunteita. Muita ihmisiä ei voi muuttaa pelkästään pyytämällä heitä muuttumaan. Paras keino on näyttää omaa esimerkkiään. Toivoisin, että minusta huokuisi niin paljon rakkautta, että kukaan ympärilläni ei haluaisi olla kova tai julma. Olkoon se vaikka lupaukseni tälle vuodelle.

Aikani Australiassa on käymässä vähiin ja olen lähdössä uusiin seikkailuihin. Suomi on nyt kauempana kuin koskaan ja toisinaan etäisyys on niin suuri, että koko paikka tuntuu epätodelliselta. Eläintarhassa tapasin erään suomalaisen nuorenparin häämatkallaan (tunnistin miehen kimiräikkös-aksentin :D) ja se oli kuin tuulahdus kotoa. Käskin heitä viemään paljon terveisiä.

Koska olen reissun päällä en voi jakaa vuoden 2017 lempihetkiäni kuvien avulla kovinkaan helposti, sillä useimmat kuvista ovat läppärilläni joka lepää tällä hetkellä eteläkorealaisen asuntolahuoneen pöydällä. Sen sijaan jaan itseäni eniten koskettaneet kulttuurin helmet (jotka eivät tosin välttämättä ole vuonna 2017 tuotettuja, mutta joihin vain satuin tutustumaan viime vuonna). Tutustukaa tekin!

 Top 3...

Kirjat jotka luin
Emma Donoghue: Huone
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Elokuvat jotka katsoin
Baby Driver (2017)
Arrival (2016)
Frances Ha (2012)

Albumit joita kuuntelin
Stepa: Henget
Gorillaz: Humanz
Lorde: Melodrama

...vuonna 2017.

Down under

Olen maassa, jossa ajetaan väärällä puolella tietä ja missä on aina kesä. Ulkoa kuuluu outojen eläinten ääniä ja paita takertuu kiinni hikiseen selkään. Australia on yhtäältä juuri sellainen, kuin odotinkin, ja toisaalta vielä ihmeellisempi. Kaikki on isoa; kodit, autot, rakennukset, unelmat. Täällä asuva tätini lausahti vähän amerikkalaisittain, että tämä on God's country, ja voit saavuttaa mitä vain jos vaan työskentelet tarpeeksi kovasti. Mikä on varmaan ihan totta. On kummallista elää yhtäkkiä sellaista elämää, jota on nähnyt vain elokuvissa. Jouluvaloissa ei säästellä ja useammalla pihalla voi nähdä joulupukkirobotin esimerkiksi moottoripyörän selässä tai surffaamassa. Sähkölaskun suuruus ei haittaa, kunhan valot ovat hienommat kuin naapurilla.

Jouluni oli tosi erilainen kuin yleensä, vaikka suomalaisten sukulaisten ansiosta vietinkin sitä perinteisesti jouluaattona suomalaisten laatikoiden ja joululimpun kera. Lämpötila oli 32 asteessa ja aattopäivän vietin serkkujeni kanssa uima-altaassa. Ilmastosta huolimatta sukulaiseni ovat rakentaneet taloonsa saunan, ja pääsin käymään joulusaunassa kuten aina. Opetin serkuilleni suomea; head on pää, nose on nenä ja mouth on suu. Minulla on Australiassa kahdeksan serkkua, joista vain yksi puhuu suomea. Monet osaavat kumma kyllä kirosanoja, joista suosituin on PERKELE! Lisäksi vanhin serkkuni kiukustuu helposti liikenteessä, jolloin moni kanssa-autoilija saa kuulla olevansa vitun kyrpä.

Olen jo nähnyt monta hämähäkkiä ja liskoa, sekä kengurun ja vallabin. Koaloja en ole vielä päässyt näkemään, vaikka olen kyllä kuullut ne: ne pitävät aikamoista mekkalaa yöaikaan, mm. kuorsaavat ja röhkivät paremman termin puutteessa. Serkkuni sanoi että kaikki täällä yrittää tappaa sinut until proven otherwise ja olen omaksunut tämän sanonnan hyvin. Jos jokin liikehtii pusikossa, juoksen mieluummin karkuun kuin jään ottamaan selvää onko se myrkyllinen hämähäkki vai pyton. Lisäksi tätini perhe on juuri hankkinut uuden koiran, joka on kiltti löytökoira ja maailman ihanin, mutta joka ei vielä ole oppinut sisäsiistiksi ja jonka pissalätäkköön olen astunut viime päivien aikana enemmän kuin kerran. Mutta annan anteeksi koska koira on sydämellisin jonka olen tavannut.

Eilen illalla täällä oli trooppinen myrsky, ja istuin ulkona katoksen alla katsomassa salamointia ja kuuntelemassa kuinka sade iski peltikattoon. Mietin, kuinka kaukana Suomi on ja tunsin oloni melko pieneksi, mutta samalla rohkeaksi. Kun olin lähdössä vaihtoon, minua jännitti kamalasti jättää kaikki tuttu ja turvallinen. Toisinaan tulee hetkiä, jolloin tajuan mitä kaikkea olen jo kokenut ja kuinka hyvin olen aina selvinnyt tähän mennessä kaikesta, ja eilen oli sellainen hetki. Maailma on iso, jännittävä ja aika pelottavakin, mutta minua ei silti saisi jäämään aloilleni mistään hinnasta.

Minulle on sanottu, että kuulostan amerikkalaiselta, joten olen nyt hanakasti yrittänyt oppia aussiaksenttia. No worries mate ja yea nah tulevat jo aika luonnostaan, mutta lopetan lauseeni vieläkin liian terävästi ja sanojeni r-äänne ilmiantaa minut armotta. Täällä silti useimmilla on jonkinlainen aksentti, ja varsinaista aussienglantia kuulee jopa harvemmin. Katsotaan sitten lomani lopulla, että olenko päässyt yhtään lähemmäksi paikallisten puhetapaa vai joudunko tyytymään osaani amerikkalaiselta kuulostavana suomalaisena. Yritän lisäksi olla pelästymättä, kun tarjoilijat ja kassaneidit aloittavat yllättäen small talkin ja kyselevät että how are ya today, any plans for tonight? - tapa joka pelottaa tällaista melko ekstroverttia höpöttäjääkin! Jouluostoksia tehdessäni kehuin erään myyjän hiuskoristetta mutta olin niin innoissani rohkeudestani, että unohdin kuunnella mitä hän kysyi vuorostaan minulta ja jäin vain tuijottamaan suu auki niin kuin epäkuntoon mennyt robotti. Mutta se oli silti paremmin kuin silloin, kun eräs myyjä kysyi minulta että how's the weather outside ja vastasin, että thank you. Raportoin kehityskaartani lisää myöhemmin, siihen asti see ya later alligators.

Onnistumisia ja epäonnistumisia

Perustin tämän blogin alun perin vaihtoblogiksi, mutta nyt olen ollut Etelä-Koreassa jo nelisen kuukautta enkä kirjoittanut kertaakaan. Jotenkin minua ei huvittanutkaan ajatus blogista jossa kerrotaan matkavinkkejä tai muita käytännön asioita, joten koko juttu vähän jäi. Nyt ajattelin kuitenkin yrittää uudestaan ilman määritelmiä ja kirjoittaa mitä ikinä mieleen tuleekaan.

Etelä-Korea ei ollut sitä mitä odotin, mutta jotenkin silti se on ylittänyt odotukset. Omasta mielestäni en ikinä kokenut kulttuurishokkia mistä aina puhutaan. Aluksi hankalaa oli vain todella tuliseen ruokaan tottuminen, ajoittainen kielimuuri sekä asioiden hitaus. Hissit, liikennevalot ja ihmiset ovat täällä sangen verkkaisia. Suomessa, ja Euroopassa muutenkin, on tottunut esimerkiksi siihen että kahvitilauksesi hoidetaan kiireellä, tai että ravintolassa saa valittaa jos omasta mielestään on joutunut odottamaan liian pitkään (ei sillä että ikinä olisin kehdannut valittaa, mutta olen kuullut näin tehtävän). Täällä olen oppinut kärsivällisyyttä, jota on kyllä koeteltu, esimerkiksi silloin kun menin hirmu nälkäisenä läheiseen kuppilaan ostamaan ranskalaisia (jotka olen todennut maailman parhaiksi), ja tilauksen vastaanotettuaan baristapoika palasi takaisin puhelimensa ääreen vastaamaan Kakao Talk-viesteihin. Ranskalaisia hän alkoi valmistamaan noin 15 minuuttia myöhemmin. Toisinaan tuskastun kävellessäni hitaiden ihmisten vanavedessä ilman mahdollisuutta päästä heidän ohitseen. Toisaalta sellaisina hetkinä kysyy itseltään, että onko minulla tosiaan kiire? Jos vastaus on ei, miksi turhaan kiirehtisin.

Bukhansan on 836 metriä korkea vuori Soulin kupeessa ja suosittu retkipaikka niin paikallisten kuin turistienkin keskuudessa. Huipulta näkee koko Soulin, ja siellä on jostain syystä myös iso kissapopulaatio. 

Ystäväni Henri asunnossaan Gangnamissa. (Gangnam style on ihan oikea juttu. Gangnamilaisissa yökerhoissa juomat maksavat maltaita ja ihmiset ovat pukeutuneet naurettavan hyvin. Rennompaa meininkiä etsiessäni lempialueekseni on kivunnut aivan täysin vastakkaisessa suunnassa Gangnamista sijaitseva Hongdae, josta löytää musiikkia kantrista hiphopiin ja baareihin pääsee sisään myös likaisissa consseissa, toisin kuin Gangnamissa.)

Minä auton takapenkillä, kun pääsin malliksi korealaiselle matkayhtiölle (he tarvitsivat länkkäreitä kuvauksiin). Minua ajelutettiin ympäri Jeju-nimistä saarta kolmen päivän ajan, jolloin pääsin esimerkiksi laitesukeltamaan ja syömään raakaa mustekalaa. Se on aika uskomatonta ja välillä unohdan että se tapahtui.

Kyseisen auton kuski kertoi olevansa valokuvaaja ja halusi esitellä ottamiaan kuvia. Ne olivat tosi hienoja, harmi kun en muista herran nimeä.

Suomesta ikävöin eniten ihmisiä. Skypetän usein perheeni ja parhaan ystäväni kanssa (jonka kanssa kirjoitan myös kirjeitä, suosittelen kaikille!), ja ylipäätänsä pyrin viestittelemään kaikkien kanssa vaikka toisinaan se on hankalaa aikaeron ja netittömyyden vuoksi. Olen huomannut jännän ilmiön, jos unohdun tekstailemaan ystävilleni pitkäksi aikaa: jos he tekevät Suomessa suunnitelmia, joihin liittyy minullekin tuttuja paikkoja kotikaupungissani Turussa, minulle tulee olo että voisin itsekin vain kävellä paikkaan X ja liittyä seuraan. Sitten muistan että olen täällä, ja vaikka paikat Turussa tuntuvat edelleen olevan lähellä, ne eivät silti ole missään. Onkohan tälle tunteelle joku saksankielinen sana.

(Toiseksi eniten ikävöin ruokaa. Koreassa vihannekset ja kasvikset ovat melko kalliita, joten olen syönyt älyttömästi riisiä ja nuudelia viime kuukausina. Sain joululahjaksi salmiakkia ja hapankorppuja ja se on ehkä paras lahja minkä olen saanut 22 elinvuoteni aikana.)

Minä ja ranskalaiset ystäväni. Voin kyllä vahvistaa että ranskalaiset puhuvat mielellään ranskaa vaikka seurassa olisi ei-ranskaa puhuvia. Se on välillä vähän ikävää, mutta ollessani näiden kahden tytön kanssa matkalla Japanissa (josta voin ehkä kertoa myöhemmin), onnistuin oppimaan pari sanaa ranskaa. Esimerkiksi yleispätevä kirosana on pyta!

Koreassa on suosittua pukeutua kansallispukuun, joka päällä pääsee ilmaiseksi temppeleihin ja museoihin. Itse en ole toistaiseksi uskaltanut kyseistä pukua päälleni laittaa, sillä suurin osa pukijoista on itsekin korealaisia ja ne harvat länkkärit, jotka olen puku päällä nähnyt, ovat näyttäneet lähinnä koomisilta.

Aika moni ihmisistä, joihin olen tässä syyslukukauden aikana tutustunut, ovat jo lähdössä takaisin koteihinsa koska toisin kuin minä, useimmat viettävät vain puoli lukukautta vaihdossa. Olen vähän surullinen siitä, koska aika meni liian nopeasti ja nämä uudet ystäväni ovat todella ihania. Mutta nyt mulla on ystäviä ympäri maailmaa, ja toivottavasti tuleivaisuudessa pääsen tapaamaan heitä heidän kotimaissaan. Olen myös ahkerasti mainostanut Suomea jokaiselle, joka on vaan jaksanut kuunnella.

Palautin muutama tunti sitten viimeisen koulutehtäväni ja ylihuomenna lähden joulun viettoon Australiaan! Sukulaisiani asuu siellä, joten vaihtovuosi ei estä minua viettämästä perinteistä perhejoulua vaikka kaukana kotoa olenkin.

Kuulemiin!