Onnistumisia ja epäonnistumisia

Perustin tämän blogin alun perin vaihtoblogiksi, mutta nyt olen ollut Etelä-Koreassa jo nelisen kuukautta enkä kirjoittanut kertaakaan. Jotenkin minua ei huvittanutkaan ajatus blogista jossa kerrotaan matkavinkkejä tai muita käytännön asioita, joten koko juttu vähän jäi. Nyt ajattelin kuitenkin yrittää uudestaan ilman määritelmiä ja kirjoittaa mitä ikinä mieleen tuleekaan.

Etelä-Korea ei ollut sitä mitä odotin, mutta jotenkin silti se on ylittänyt odotukset. Omasta mielestäni en ikinä kokenut kulttuurishokkia mistä aina puhutaan. Aluksi hankalaa oli vain todella tuliseen ruokaan tottuminen, ajoittainen kielimuuri sekä asioiden hitaus. Hissit, liikennevalot ja ihmiset ovat täällä sangen verkkaisia. Suomessa, ja Euroopassa muutenkin, on tottunut esimerkiksi siihen että kahvitilauksesi hoidetaan kiireellä, tai että ravintolassa saa valittaa jos omasta mielestään on joutunut odottamaan liian pitkään (ei sillä että ikinä olisin kehdannut valittaa, mutta olen kuullut näin tehtävän). Täällä olen oppinut kärsivällisyyttä, jota on kyllä koeteltu, esimerkiksi silloin kun menin hirmu nälkäisenä läheiseen kuppilaan ostamaan ranskalaisia (jotka olen todennut maailman parhaiksi), ja tilauksen vastaanotettuaan baristapoika palasi takaisin puhelimensa ääreen vastaamaan Kakao Talk-viesteihin. Ranskalaisia hän alkoi valmistamaan noin 15 minuuttia myöhemmin. Toisinaan tuskastun kävellessäni hitaiden ihmisten vanavedessä ilman mahdollisuutta päästä heidän ohitseen. Toisaalta sellaisina hetkinä kysyy itseltään, että onko minulla tosiaan kiire? Jos vastaus on ei, miksi turhaan kiirehtisin.

Bukhansan on 836 metriä korkea vuori Soulin kupeessa ja suosittu retkipaikka niin paikallisten kuin turistienkin keskuudessa. Huipulta näkee koko Soulin, ja siellä on jostain syystä myös iso kissapopulaatio. 

Ystäväni Henri asunnossaan Gangnamissa. (Gangnam style on ihan oikea juttu. Gangnamilaisissa yökerhoissa juomat maksavat maltaita ja ihmiset ovat pukeutuneet naurettavan hyvin. Rennompaa meininkiä etsiessäni lempialueekseni on kivunnut aivan täysin vastakkaisessa suunnassa Gangnamista sijaitseva Hongdae, josta löytää musiikkia kantrista hiphopiin ja baareihin pääsee sisään myös likaisissa consseissa, toisin kuin Gangnamissa.)

Minä auton takapenkillä, kun pääsin malliksi korealaiselle matkayhtiölle (he tarvitsivat länkkäreitä kuvauksiin). Minua ajelutettiin ympäri Jeju-nimistä saarta kolmen päivän ajan, jolloin pääsin esimerkiksi laitesukeltamaan ja syömään raakaa mustekalaa. Se on aika uskomatonta ja välillä unohdan että se tapahtui.

Kyseisen auton kuski kertoi olevansa valokuvaaja ja halusi esitellä ottamiaan kuvia. Ne olivat tosi hienoja, harmi kun en muista herran nimeä.

Suomesta ikävöin eniten ihmisiä. Skypetän usein perheeni ja parhaan ystäväni kanssa (jonka kanssa kirjoitan myös kirjeitä, suosittelen kaikille!), ja ylipäätänsä pyrin viestittelemään kaikkien kanssa vaikka toisinaan se on hankalaa aikaeron ja netittömyyden vuoksi. Olen huomannut jännän ilmiön, jos unohdun tekstailemaan ystävilleni pitkäksi aikaa: jos he tekevät Suomessa suunnitelmia, joihin liittyy minullekin tuttuja paikkoja kotikaupungissani Turussa, minulle tulee olo että voisin itsekin vain kävellä paikkaan X ja liittyä seuraan. Sitten muistan että olen täällä, ja vaikka paikat Turussa tuntuvat edelleen olevan lähellä, ne eivät silti ole missään. Onkohan tälle tunteelle joku saksankielinen sana.

(Toiseksi eniten ikävöin ruokaa. Koreassa vihannekset ja kasvikset ovat melko kalliita, joten olen syönyt älyttömästi riisiä ja nuudelia viime kuukausina. Sain joululahjaksi salmiakkia ja hapankorppuja ja se on ehkä paras lahja minkä olen saanut 22 elinvuoteni aikana.)

Minä ja ranskalaiset ystäväni. Voin kyllä vahvistaa että ranskalaiset puhuvat mielellään ranskaa vaikka seurassa olisi ei-ranskaa puhuvia. Se on välillä vähän ikävää, mutta ollessani näiden kahden tytön kanssa matkalla Japanissa (josta voin ehkä kertoa myöhemmin), onnistuin oppimaan pari sanaa ranskaa. Esimerkiksi yleispätevä kirosana on pyta!

Koreassa on suosittua pukeutua kansallispukuun, joka päällä pääsee ilmaiseksi temppeleihin ja museoihin. Itse en ole toistaiseksi uskaltanut kyseistä pukua päälleni laittaa, sillä suurin osa pukijoista on itsekin korealaisia ja ne harvat länkkärit, jotka olen puku päällä nähnyt, ovat näyttäneet lähinnä koomisilta.

Aika moni ihmisistä, joihin olen tässä syyslukukauden aikana tutustunut, ovat jo lähdössä takaisin koteihinsa koska toisin kuin minä, useimmat viettävät vain puoli lukukautta vaihdossa. Olen vähän surullinen siitä, koska aika meni liian nopeasti ja nämä uudet ystäväni ovat todella ihania. Mutta nyt mulla on ystäviä ympäri maailmaa, ja toivottavasti tuleivaisuudessa pääsen tapaamaan heitä heidän kotimaissaan. Olen myös ahkerasti mainostanut Suomea jokaiselle, joka on vaan jaksanut kuunnella.

Palautin muutama tunti sitten viimeisen koulutehtäväni ja ylihuomenna lähden joulun viettoon Australiaan! Sukulaisiani asuu siellä, joten vaihtovuosi ei estä minua viettämästä perinteistä perhejoulua vaikka kaukana kotoa olenkin.

Kuulemiin!