Kiireessä elämisen keveys

Viime päivityksessä murehdin, että saankohan lisää töitä, ja nyt tilanne eskaloitui (hyvällä tavalla) siten että töitä tuli ja voi pojat kun tulikin. Tuntuu etten syyskuussa ole muuta tehnytkään, kuin töitä, ja vähän yrittänyt opiskella sen kaiken keskellä. Tällä viikolla monena päivänä kävin kotona vain nukkumassa. Yhtenä iltana itkeskelin töissä kun päässä pyöri vaan että vittu kun väsyttää. 

Mutta silti jollain kummallisella tavalla nautin siitä, kun on paljon tekemistä. Olen niitä ihmisiä, jotka jäävät vellomaan ajatuksiinsa ja liika vapaa-aika tarkoittaa liian syvälle menemistä, sängyssä pyörimistä yömyöhään ja murehtimista asioista, joilla ei aamulla olekaan väliä. Kiireessä ei yksinkertaisesti ehdi tai jaksa huolehtia siitä, mitä tapahtuu kenties heinäkuussa 2020. Ja se on osaltaan ihanaa. Kaadun illalla sänkyyn ja nukahdan heti, kun suljen silmäni. Aamulla pitää nousta aikaisin, mutta olo on silti oudon levännyt. 

Olen joskus aikaisemminkin tehnyt yhtä paljon, mutta silloin vastaava tahti tuntui vain tappavalta. Ja kun nyt vertaan tämän hetken minääni vaikkapa parin vuoden takaiseen, tunnen suurta onnea. Luulen nimittäin, että suurin muutos mikä tässä ajassa on tapahtunut, on se että yksinkertaisesti voin paremmin. Kun kuvittelen tulevaisuutta, näen itseni siellä. Siellä on minulle jotain! Ennen kun tein paljon töitä, en lopulta edes tiennyt, miksi niitä tein. Mitä varten tehdä töitä niska limassa kun missään ei ole järkeä muutenkaan. Miksi opiskella, kun sekin tuntuu niin turhalta.

Mutta nyt! Nyt minulla on haaveita ja unelmia. Opiskelen mielenkiintoisia juttuja ja tuntuu, että oikeasti vähän jo osaan jotain. Jossain takaraivossa on herännyt ajatus siitä, että mitä voisi tehdä isona. Töissä ajattelen, että kun säästän tarpeeksi rahaa pääsen vierailemaan tyttöystäväni kotimaassa Etelä-Afrikassa. Tällä kaikella on joku tarkoitus, urakointini ei olekaan turhaa! Ja se tunne on mahtava. Kovin rankkaa mutta samalla keveää. 

Olen kyllä ehtinyt tekemään vähän muutakin kuin töitä. Eli huijasin vähän. Pääsin viimein käymään Suomenlinnassa, joten nyt olen varmaan Parempi Suomalainen. Se oli kyllä tosi kiva paikka ja meille sattui aurinkoinen päivä. On silti hieman omituista olla turisti omassa kotimaassaan - ylipäätänsä tunnen Helsinkiä tosi huonosti. Mutta asia korjaantunee nyt kun tyttöystäväni asuu siellä ja vierailen hänen luonaan varmaan useammin kuin kerran vuodessa. Myös tällainen maalaisen tekemä havainto:  Helsinkiläisillä on tapana puhua Helsingin ulkopuolellakin jostain alueista sillä tavalla, kuin olisi yleistietoa kaikille suomalaisille tietää paikkoja kuten Espan puisto tai Hietsun ranta, tai kun kotipaikkaa kysyttäessä he vastaavat tyylillä Vallilla (saman olen huomannut amerikkalaisista - kun kysyttiin että where are you from? vain harva vastaa the US ja tosi moni sen sijaan California, Massachusetts ja niin edelleen). Viimein pystyn yhdistämään nimet paikkoihin!

Viime viikonloppuna kävimme pikavisiitillä Tukholmassa moikkaamassa ruotsalaista ystäväämme. Nyt kun olen käynyt Helsingissä enemmän, tajusin kuinka samanlaisia nämä pääkaupungit ovatkaan. Tyttöystäväni sanoin, Stockholm is like Helsinki but a level up. Ja kai se on ihan tottakin. Mutta vaikka olen käynyt useassa pääkaupungissa, pohjoismaalaiset pääkaupungit ovat silti lemppareitani. Niin levollisia, mutta eivät kuitenkaan täysin hiljaisia. Kauniita, yllätyksellisiä, historiallisia, siistejä. Soulin jälkeen Helsinki ja Tukholma ovat kuin toisesta maailmasta. Piti käydä kaukana että näkee taas lähelle.

Minulla on ollut ikävä lukemista, mutta aina opiskelun jatkuttua ja etenkin lukukauden alussa tuntuu, että ei ehdi tai jaksa lukea mitään. Olen löytänyt mahtavan korvaajan, nimittäin podcastit.Aiemmin olen kunnolla seurannut vain Welcome to Night Valea, joka on mainio podcast sekin, mutta nyt kun tajusin että podcastit ovat helposti myös Spotifyssa on eteeni auennut uusi maailma. Kuuntelen niitä nykyään missä vaan: nukkumaan käydessäni, töissä, siivotessa, pyöräillessä. En ole ikinä kuunnellut radio-ohjelmia tai vastaavia mitenkään intohimoisesti, joten olen yllättynyt kuinka paljon etenkin keskustelutyyppisistä podcasteista pidänkään. Äänikirjoihin minun on aina ollut jotenkin vaikea keskittyä, mutta podcasteja kuunnellessa ei haittaa, jos mieli välillä vaeltaa.

Tahdon tietenkin antaa arvon lukijoilleni suosituksia, nyt kun aiheeseen pääsin: Jos haluaa keveämpää kuultavaa, kannattaa tsekata Kaverin puolesta kyselen, joka on tosi hauska ja jaksot ovat kivan lyhyitäkin, jos aikaa on kuunnella vaikkapa vain aamiaisella. Entisille (tai miksei nykyisillekin) Harry Potter-faneille suosittelen Potterless-podcastia jossa eräs miekkonen lukee Pottereita ensimmäistä kertaa ja kommentoi niitä aikuisen näkökulmasta. Kun vakammat aiheet ja asiatyylinen keskustelu kiinnostaa, on syytä kuunnella Docventures-dokkareita täydentävä Rikun ja Tunnan podcast. Spotifystä löysin myös mielenkiintoisen Juuso Pekkisen isännöimän sarjan, jossa pureudutaan yhteiskunnallisiin tärkeisiin aiheisiin.

Olen tämän tekstin valmiiksi saatuani lähdössä ulos, ja taidanpa jälleen heittää kuulokkeet korviin. Siispä kuulemiin!

amantes amentes

Istun bussissa Turkuun ja voin hieman pahoin, monestakin syystä, kuten:

- Olen koko matkan opiskellut ja lukenut artikkeleita, joista minulla on ensi viikolla tentti. Liikkuvassa autossa lukeminen ei liene fiksuinta puuhaa jos on muutenkin altis matkapahoinvoinnille!

- Minua jännittää hirveästi että saanko lisää töitä yliopistolta, sillä rahatilanteeni on kovin huono ja haluaisin maksaa laskujani pois. Vaihto-opiskelu oli upea kokemus mutta kävi aika raskaaksi taloudellisesti. En ole koskaan ennen murehtinut rahasta näin paljon ja nytkin se tuntuu tyhmältä: tuet riittävät vuokraan ja ruokaan, eli minulla on asiat loppujen lopuksi ihan hyvin. Silti ahdistaa katsoa esimerkiksi opintolainan määrää tai luottokorttivelkaa joka ei tunnu lyhenevän millään. Se on vain rahaa, sanotaan, mutta usein noin sanovat ihmiset joilla rahaa on niin kylliksi, ettei siitä jouda murehtimaan.

- Unohdin ottaa vettä mukaan ja tuntuu, etten ole juonut tarpeeksi. Mutta sekin taitanee olla psykosomaattinen ilmiö, sillä monesti käy niin että kun vettä on mukana täysi pullollinen, unohdan juoda sitä.

Näin syyskuun kynnyksellä on omituinen olo, tunne siitä kun kesä loppuu. Näin kuvan missä elokuuta kuvailtiin kuukausien sunnuntaiksi, ja se on ihan totta. Minulla on se olo, joka tulee kun juhlat ovat ohi ja kaikki vieraat lähteneet, ja talo on yhtäkkiä kovin hiljainen. Kevätlukukauteni Koreassa loppui niin myöhään kesällä, että koko loma tuntui vähän silmänräpäykseltä vaikka en ollut edes töissä koko heinäkuussa. Facebookissa näen joulunodotuspäivityksiä ja yhtäkkiä ajankulun hahmottaminen on hankalaa. Aika on keksintöä!

Lisää epätodelliselta tuntuvia asioita: tyttöystäväni on täällä ja asuu nykyään Helsingissä. Kun hän saapui Suomeen, tuntui kuin kaksi maailmaani olisivat yhdistyneet. Koko Korean kokemus alkoi tuntua taas aidommalta ja muistot terävämmiltä. Pelkäsin, että Koreassa olin jotenkin eri ihminen ja Suomeen palatessani palaisin myös "takaisin" suomalaiseen minääni. Aluksi tuntuikin hieman siltä, mutta viimeistään kun sain tyttöystäväni luokseni kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja kaikki se, joka aiemmin tuntui jääneen taakse Koreaan, olikin yhtäkkiä taas minussa. Ja miten onnellinen olenkaan! Olimme toissaviikonloppuna kesämökillä ja aina kun näin tyttöystäväni siellä supisuomalaisessa maisemassa juttelemassa ystävilleni, sydämeni pakahtui. Tuntui kuin olisin nähnyt unta. Mutta totta se oli.

Asun siis uudessa osoitteessa Turussa, ja meillä täällä on koiria! Lisäksi eräs hyvä ystäväni hankki vastikään koiranpennun, joten olen ihan koirakuumeissani. Onneksi saan kämppikseni koirista paljon iloa joutumatta itse huolehtimaan niistä, eli jokaisen koiraihmisen lempijärjestely!

Olin eilen kylässä mummini luona. Yksi hänen lempijutuistaan on asuntoilmoitusten katselu, vaikka hänellä ei ole aikomustakaan muuttaa. Joten jälleen kahvit juotuamme avasimme tuoreimman Asuntoviikon ja olenko sitten tullut jo tarpeeksi vanhaksi vai mitä, mutta ensimmäistä kertaa ikinä katselin asuntojen myynti-ilmoituksia ja mietin, millaiselta tuntuisi hankkia oma koti. Silti kaikki jäi vain ajatusleikin tasolle - missäköhän vaiheessa ihmiset tuntevat olevansa niin aikuisia, että sellaiset lehdet kuin Asuntoviikko alkavat olla oikeasti varteenotettavia?

Minun tekisi hirveästi mieli käydä jossain livekonsertissa! Kuitenkin seuraavan kuukauden ajan jokainen viikonloppuni näyttää aika täydeltä (ja minun pitäisi säästää sitä rahaakin...) niin en taida päästä toteuttamaan suunnitelmiani ihan heti. Synttärini ovat kahden kuukauden päästä, joten ehkä ostan itselleni lahjaksi jonkun konserttilipun. Koreassa tuli välillä ikävä paitsi suomalaista musiikkia, erityisesti livemusiikkia: koko vuonna livenä kuulin vain muutamia K-popartisteja sekä satunnaista (huonoa) karaokea.

Viikonloppuna menen Helsinkiin. En ole koskaan käynyt Suomenlinnassa, joten ajattelin viimein korjata asian. Kuulemiin!

Paluu

Olen ollut Suomessa nyt kolme viikkoa. Tänne palatessani aika tuntui pysähtyneen; ensiksi tuntui siltä, etten olisi poissa ollutkaan. Ainoastaan viimeisenä viikonloppuna Koreassa ottamani tatuointi muistutti siitä, että olen ollut toisaalla. Oli aivan kuin olisin lentänyt toiseen ulottuvuuteen ja nyt palannut takaisin siihen, mistä vuosi sitten lähdinkin. Vaihdossa kokemani asiat tuntuivat ensiksi omituiselta unelta - miten elämä voikaan vaikuttaa niin erilaiselta, kun vaihtaa aikavyöhykettä. En saanut mitään uutta kulttuurishokkia tänne palatessani, ja luulen että se oli sekä hyvä että huono asia: täällä on vaan niin tuttua. Niin samanlaista. Minulta kysytään usein, että oliko hankala palata ja voin rehellisesti sanoa, että ei. Lähteminen Koreasta oli vaikeaa. Tänne palaaminen ei ollenkaan.

Toki asun nyt uudessa osoitteessa uusien kämppisten kanssa, ja se on ihanaa. Sekin lievitti paluumuuttoa, sillä sentään kaikki ei ole ihan ennallaan. Lisäksi sain lisää töitä yliopistolta ja teen muita juttuja, mitä viime vuonna. Silti en ole ihan vielä kykeneväinen käsittämään, että elämä täällä ja elämä toisaalla tapahtuu kaikki samassa ajassa, samalla planeetalla.

 

Koreasta minuun pitää yhteyttä rakas tyttöystäväni, joka hänkin on kyllä tulossa Suomeen luokseni ylihuomenna: tarina, joka ansaitsisi ehkä kokonaan oman päivityksen. Olen muutenkin kirjoittanut tyttöystävästäni melko vähän ja syitä on ollut monia - ensinnäkin olin hieman varovainen siitä, kuka blogiani oikeastaan lukee. Hölmöähän se on, mutta kaikki sukulaiseni eivät tiedä meistä vieläkään. Tästäkin voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta ehkä joskus toiste.

Nyt tärkeintä on kuitenkin se, että sain pitää omanani sen kaikkein tärkeimmän, jonka Etelä-Koreasta löysin: hänet. Vaihtovuoteni oli ihana monella tapaa, mutta kohtaamisemme oli ehdottomasti maagisin asia. Ja kuinka pienestä onkaan kiinni, että löytää elämäänsä juuri sellaisen ihmisen, jota ei edes ymmärtänyt kaipaavansa mutta kun hänet sitten eräänä päivänä tapaa, palaset vain loksahtavat paikalleen? Elämä on ihmeellistä. En ole ikinä uskonut kohtaloon, mutta tänä vuonna on tapahtunut paljon sellaista, joka on saanut minut vähintään epäilemään itseäni. Kaikki ei voi olla sattumaa.

Minulla on nyt kaikki oikein hyvin. Pidän paljon uudesta asunnostamme ja ystävistäni, joiden kanssa asun. Oli muutenkin ihanaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia ja muistaa, kuinka tärkeitä he minulle ovatkaan. Niin paljon asioita, joista olla kiitollinen.

Kun ajoimme Helsinki-Vantaalta vanhempieni luo Poriin, olin hyvin väsynyt mutta en saanut autossa nukutuksi, sillä tuijotin vain ympärillä vilistäviä puita ja peltoja. Kun olin vielä Koreassa ja muistelin Suomea, ajattelin jostain syystä aina metsää. Ja silti kun tulin takaisin, olin täysin haltioitunut siitä puiden määrästä. Ajatella, että sellaisen niin perisuomalaisen asian kuin metsä voi unohtaa yhdessä vuodessa! Lisäksi kävin ensimmäisinä viikkoinani täällä paljon rannalla ja uimassa. Iltaisin ihmettelin valon määrää ja loputtomiin jatkuvaa hämärää. Kuinka kaunis Suomi onkaan.

Hyvästit

Olimme toissaviikonloppuna Jejun saarella Korean eteläpuolella. Koko ajan oli aika sateista, emmekä päässeet rannalle niin kuin olimme suunnitelleet. Toisaalta utuinen sadesää sai aikaan aivan omanlaisensa tunnelman ja välillä kuvittelin olevani Skotlannissa. Majoituimme guesthouse-tyyppisessä kotimajoituksessa aivan ihanan korealaisen mummon luona. Hän ei puhunut paljoakaan englantia, eikä minunkaan korean taidoissani ole kehumista, mutta saimme silti aikaan ihan hyviä keskusteluita. Mummo asuu saarella kissansa kanssa ja vuokraa vierasmakuuhuonettaan matkalaisille. 

Neljän päivän kuluttua lennän Suomeen. Olo on aika epätodellinen. Olen viime päivät tuntenut jotain epämääräistä ja nimeämätöntä, sekä ollut aika itkuinen (johtuen kyllä monesta muustakin asiasta kuin vain täältä lähdöstä, mutta se lienee pääsyy). Etelä-Korea ei ollut koskaan minulle unelmakohde, paikka jonne on ihan pakko päästä asumaan. Maa kuulosti erilaiselta, mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea tarpeeksi kaukaiselta. Vaihtopaikan saatuani menin lukemaan Etelä-Korean wikipediasivua. En tiennyt maasta mitään, ja se oli toisaalta ahdistavaa ja toisaalta mahtavaa. Niinpä lähdin, ilman suuria odotuksia. Ja nyt kiitän itseäni siitä päätöksestä.

Koreasta jään kaipaamaan eniten ihmisiä, joitakin kulttuurillisia piirteitä sekä lempipaikkojani Soulissa. Sekä kaikkia pieniä juttuja: korealaisten vanhusten tapaa höpötellä pitkät pätkät vaikka et ymmärrä sanaakaan, hymyilet vain kohteliaasti ja heidän mielestään se riittää keskusteluksi; tai kun kahvilassa oletetaan että haluat kahvisi kylmänä ja kuuma kahvi pitää erikseen muistaa mainita; tai kun keskustan kiireisimmilläkin kaduilla pysähdytään aina syömään katuruokaa joka on aina taidolla tehtyä ja maukasta; kun ruokailu on aina yhteinen tapahtuma eikä omia lautasia ole, vaan kaikki pöydässä on kaikille; kun pitkäkin metromatka maksaa noin euron eikä seuraavaa junaa tarvitse liiemmin odotella... Hassusti aloin pitää tästä maasta ajan myötä yhä enemmän ja enemmän: Aasian reppureissulta takaisin palatessani huomasin kuinka hyvältä tuntui olla taas Koreassa. 

Toisaalta on myös paljon juttuja jotka ärsyttävät. Tällä hetkellä kaipaan kotimaan ruokaa ja luontoa - betonin varjossa käyskentely päivästä toiseen kyllästyttää jo. Välillä korealaisten tapa vältellä tai tuijottaa ulkomaalaisia saa minut tuntemaan itseni kummajaiseksi vaikka olisin vain käymässä kaupassa (ja silti! todella opettavainen kokemus olla rotuvähemmistöä toisessa maassa).

Haluaisinko tulla käymään heti tilaisuuden tullen? Varmaankaan en. Mutta toivottavasti vielä joskus, sillä kyllä minä vielä tulen tätä maata ikävöimään. Sellaisina hetkinä kun odottaa vaikkapa kahvin tippumista ja mieli on vapaa harhailemaan; uskon että minä harhaudun takaisin Soulin kaduille tai yliopistoni kampukselle. Ja kun kahvi on tippunut, unohdan jälleen. 

Feelings

“Choose love! Choose love! Enter the rose garden. Let your soul make peace with the thorns.” — Rumi