18. heinäkuuta 2018

Hyvästit






Olimme toissaviikonloppuna Jejun saarella Korean eteläpuolella. Koko ajan oli aika sateista, emmekä päässeet rannalle niin kuin olimme suunnitelleet. Toisaalta utuinen sadesää sai aikaan aivan omanlaisensa tunnelman ja välillä kuvittelin olevani Skotlannissa. Majoituimme guesthouse-tyyppisessä kotimajoituksessa aivan ihanan korealaisen mummon luona. Hän ei puhunut paljoakaan englantia, eikä minunkaan korean taidoissani ole kehumista, mutta saimme silti aikaan ihan hyviä keskusteluita. Mummo asuu saarella kissansa kanssa ja vuokraa vierasmakuuhuonettaan matkalaisille. 

Neljän päivän kuluttua lennän Suomeen. Olo on aika epätodellinen. Olen viime päivät tuntenut jotain epämääräistä ja nimeämätöntä, sekä ollut aika itkuinen (johtuen kyllä monesta muustakin asiasta kuin vain täältä lähdöstä, mutta se lienee pääsyy). Etelä-Korea ei ollut koskaan minulle unelmakohde, paikka jonne on ihan pakko päästä asumaan. Maa kuulosti erilaiselta, mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea tarpeeksi kaukaiselta. Vaihtopaikan saatuani menin lukemaan Etelä-Korean wikipediasivua. En tiennyt maasta mitään, ja se oli toisaalta ahdistavaa ja toisaalta mahtavaa. Niinpä lähdin, ilman suuria odotuksia. Ja nyt kiitän itseäni siitä päätöksestä.

Koreasta jään kaipaamaan eniten ihmisiä, joitakin kulttuurillisia piirteitä sekä lempipaikkojani Soulissa. Sekä kaikkia pieniä juttuja: korealaisten vanhusten tapaa höpötellä pitkät pätkät vaikka et ymmärrä sanaakaan, hymyilet vain kohteliaasti ja heidän mielestään se riittää keskusteluksi; tai kun kahvilassa oletetaan että haluat kahvisi kylmänä ja kuuma kahvi pitää erikseen muistaa mainita; tai kun keskustan kiireisimmilläkin kaduilla pysähdytään aina syömään katuruokaa joka on aina taidolla tehtyä ja maukasta; kun ruokailu on aina yhteinen tapahtuma eikä omia lautasia ole, vaan kaikki pöydässä on kaikille; kun pitkäkin metromatka maksaa noin euron eikä seuraavaa junaa tarvitse liiemmin odotella... Hassusti aloin pitää tästä maasta ajan myötä yhä enemmän ja enemmän: Aasian reppureissulta takaisin palatessani huomasin kuinka hyvältä tuntui olla taas Koreassa. 

Toisaalta on myös paljon juttuja jotka ärsyttävät. Tällä hetkellä kaipaan kotimaan ruokaa ja luontoa - betonin varjossa käyskentely päivästä toiseen kyllästyttää jo. Välillä korealaisten tapa vältellä tai tuijottaa ulkomaalaisia saa minut tuntemaan itseni kummajaiseksi vaikka olisin vain käymässä kaupassa (ja silti! todella opettavainen kokemus olla rotuvähemmistöä toisessa maassa).

Haluaisinko tulla käymään heti tilaisuuden tullen? Varmaankaan en. Mutta toivottavasti vielä joskus, sillä kyllä minä vielä tulen tätä maata ikävöimään. Sellaisina hetkinä kun odottaa vaikkapa kahvin tippumista ja mieli on vapaa harhailemaan; uskon että minä harhaudun takaisin Soulin kaduille tai yliopistoni kampukselle. Ja kun kahvi on tippunut, unohdan jälleen. 

1 kommentti:

  1. luin tän postauksen jo aiemmin mut luin uudestaan ja mun sydämeen jotenkin sattui kylmä kahvi oletuksena. -vilma

    VastaaPoista