Paluu

Olen ollut Suomessa nyt kolme viikkoa. Tänne palatessani aika tuntui pysähtyneen; ensiksi tuntui siltä, etten olisi poissa ollutkaan. Ainoastaan viimeisenä viikonloppuna Koreassa ottamani tatuointi muistutti siitä, että olen ollut toisaalla. Oli aivan kuin olisin lentänyt toiseen ulottuvuuteen ja nyt palannut takaisin siihen, mistä vuosi sitten lähdinkin. Vaihdossa kokemani asiat tuntuivat ensiksi omituiselta unelta - miten elämä voikaan vaikuttaa niin erilaiselta, kun vaihtaa aikavyöhykettä. En saanut mitään uutta kulttuurishokkia tänne palatessani, ja luulen että se oli sekä hyvä että huono asia: täällä on vaan niin tuttua. Niin samanlaista. Minulta kysytään usein, että oliko hankala palata ja voin rehellisesti sanoa, että ei. Lähteminen Koreasta oli vaikeaa. Tänne palaaminen ei ollenkaan.

Toki asun nyt uudessa osoitteessa uusien kämppisten kanssa, ja se on ihanaa. Sekin lievitti paluumuuttoa, sillä sentään kaikki ei ole ihan ennallaan. Lisäksi sain lisää töitä yliopistolta ja teen muita juttuja, mitä viime vuonna. Silti en ole ihan vielä kykeneväinen käsittämään, että elämä täällä ja elämä toisaalla tapahtuu kaikki samassa ajassa, samalla planeetalla.

 

Koreasta minuun pitää yhteyttä rakas tyttöystäväni, joka hänkin on kyllä tulossa Suomeen luokseni ylihuomenna: tarina, joka ansaitsisi ehkä kokonaan oman päivityksen. Olen muutenkin kirjoittanut tyttöystävästäni melko vähän ja syitä on ollut monia - ensinnäkin olin hieman varovainen siitä, kuka blogiani oikeastaan lukee. Hölmöähän se on, mutta kaikki sukulaiseni eivät tiedä meistä vieläkään. Tästäkin voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta ehkä joskus toiste.

Nyt tärkeintä on kuitenkin se, että sain pitää omanani sen kaikkein tärkeimmän, jonka Etelä-Koreasta löysin: hänet. Vaihtovuoteni oli ihana monella tapaa, mutta kohtaamisemme oli ehdottomasti maagisin asia. Ja kuinka pienestä onkaan kiinni, että löytää elämäänsä juuri sellaisen ihmisen, jota ei edes ymmärtänyt kaipaavansa mutta kun hänet sitten eräänä päivänä tapaa, palaset vain loksahtavat paikalleen? Elämä on ihmeellistä. En ole ikinä uskonut kohtaloon, mutta tänä vuonna on tapahtunut paljon sellaista, joka on saanut minut vähintään epäilemään itseäni. Kaikki ei voi olla sattumaa.

Minulla on nyt kaikki oikein hyvin. Pidän paljon uudesta asunnostamme ja ystävistäni, joiden kanssa asun. Oli muutenkin ihanaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia ja muistaa, kuinka tärkeitä he minulle ovatkaan. Niin paljon asioita, joista olla kiitollinen.

Kun ajoimme Helsinki-Vantaalta vanhempieni luo Poriin, olin hyvin väsynyt mutta en saanut autossa nukutuksi, sillä tuijotin vain ympärillä vilistäviä puita ja peltoja. Kun olin vielä Koreassa ja muistelin Suomea, ajattelin jostain syystä aina metsää. Ja silti kun tulin takaisin, olin täysin haltioitunut siitä puiden määrästä. Ajatella, että sellaisen niin perisuomalaisen asian kuin metsä voi unohtaa yhdessä vuodessa! Lisäksi kävin ensimmäisinä viikkoinani täällä paljon rannalla ja uimassa. Iltaisin ihmettelin valon määrää ja loputtomiin jatkuvaa hämärää. Kuinka kaunis Suomi onkaan.