9. marraskuuta 2018

Kasvu

Syksy on ollut: rauhatonta, kaunista, nopeaa, sateista, pehmeää, vaikeasti selitettävää. Asia, jota en osaa pukea sanoiksi, jotain millä ei ole muotoa. Tunnen olevani solmukohdassa, siirtymässä; jotain on tulossa ja jotain on jäämässä taakse. Täytin 23, tuijotin itseäni peilistä ja ääriviivojeni hahmottaminen oli vaikeaa. Sitä näkee itsensä joka päivä ja silti toisinaan omat kasvot eivät näytä omilta. Minulla oli pitkästä aikaa ikävä vanhempiani, niin ikävä että itkettää nytkin kun kirjoitan tätä. Ehkä siinä omaa peilikuvaani silmiin katsoessani yritin etsiä itsestäni sitä lasta, jonka olen aina ennen löytänyt ja tunnistanut; se vähän epävarma ja pelkääväinen tyttö joka on kotona vain lapsuudenkotinsa tutussa sängyssä. En löytänyt sitä lasta enää ja en tiedä, voinko enää koskaan löytääkään. Toisaalta viimein tuntuu siltä että voin seistä omilla jaloillani haparoimatta eikä minun tarvitse takertua asioihin pysyäkseni pystyssä - toisaalta tuntuu siltä että olen kadottanut jotain.
 

Lopetin lääkitykseni lähes kahden vuoden kuurin jälkeen ja se oli yllättävän vaivatonta. Aluksi minua huimasi ja päätäni särki, olin ahdistunut ja kiukkuinen mutta kaikki meni ohi noin viikossa. Nyt olo on ollut hyvä. Olin työhöntulotarkastuksessa ja kerroin etten enää käy terapiassa tai syö lääkkeitä, joten mielenterveyshäiriöiden kohdalle lääkäri kirjoitti lopuksi "nykyään oireeton" ja melkein nauroin ääneen. Kuulosti niin tyhmältä. Teki mieli korjata että "oireita on mutta osaa nykyään käsitellä ne itse eikä ole ihan yhtä sekaisin". Mutta ehkä sitten olen lääketieteellisesti oireeton.

Luin taannoin päiväkirjaani teinivuosiltani ja oli aika surullista lukea kuinka huono itsetunto minulla on ollut, mutta toisaalta silmiä avaavaa huomata kuinka paljon oloni on parantunut. Muistan miten joskus yritin ottaa itsestäni kuvia ja itkin, kun mielestäni näytin niissä kaikissa niin rumalta. Nyt pari päivää sitten otin uuden passikuvan ja näytin siinä peuralta ajovaloissa enkä oikein pystynyt ottamaan sitä vakavasti, ja voi miten on vapauttavaa nauraa omalle kuvalleen. Kun tietää ettei ole ruma (koska kauneus on vain sosiaalinen konsepti muutenkin jne) mutta on ihan ok nauraa itselleen jos joskus näyttää vähän tyhmältä.


Nykyään olen siis itsevarmempi; tunnen itseni paremmin. Muutos on pääosin ollut parempaan, mutta sen olen kuitenkin huomannut, että olen jollain tavalla kovempi. Minussa on enemmän teräviä reunoja. Minulle sanottiin usein, että olen liian kiltti. Laitoin kaikki ja kaiken itseni edelle. En nähnyt itselläni arvoa. Ehkä en koskaan ollut kiltti ainakaan hyvää hyvyyttäni vaan siksi, etten uskaltanut viedä enempää tilaa. Halusin tehdä itseni pieneksi, olla huomaamaton. Ehkä se vaikutti kiltteydeltä. Toisaalta haluaisin yhä olla pehmeä, olla lempeä. Haluan että muilla on seurassani hyvä olla. On vaikeaa löytää tasapaino; kuinka viedä juuri itsensä verran tilaa muttei kuitenkaan astua muiden varpaille. Kuinka olla vahva mutta taipuisa samaan aikaan; tietää oma paikkansa ja seisoa sen päällä tukevasti, mutta tarpeen tullen päästää muut ohitseen. En tahdo pahaa kenellekään, ensimmäistä kertaa edes itselleni.


Loppuun vielä mun #syksynsävel

1 kommentti: