Menestyksen mittareita ja muuta mukavaa

Toissayönä en saanut millään unta vaan makasin valveilla vielä aamuyölläkin, joten päätin selata vanhoja kuvia. Havaitsin hävittäneeni valtavan määrän materiaalia, koska viisaana tyttönä olen ilmeisesti tyhjentänyt kamerani ennen kuin siirsin sen sisällön tietokoneelleni, tai sitten olen jossain välissä poistanut kuvat koneeltani... Mutta kyllä jotain jaettavaa vielä löytyi! 

Viikonloppuna vierailimme Korean eteläisessä isossa kaupungissa Busanissa. Valitettavasti satoi aika paljon, joten ainoaksi aktiviteetiksemme jäi viinin juonti hostellin keittiössä lukuunottamatta lyhyttä patikkaretkeä lauantaina. Oli kuitenkin hauskaa vaihtaa hetkeksi maisemaa, Busan vaikutti mukavalta kaupungilta.

Eilen istuin läheisessä Starbucksissa opiskelemassa pitkälle iltaan ja tajusin, että opiskelen täällä paljon enemmän kuin Suomessa, vaikka stereotyyppisesti vaihdossa ollessa opiskeluun luulisi keskittyvän vähemmän. Luulen sen kuitenkin johtuvan Korean ainutlaatuisesta kilpailuhenkisestä ympäristöstä, joka on läsnä lapsesta saakka koko ajan, varsinkin opiskelu- ja työelämässä. Työpaikan saantiin vaikuttavat käymäsi koulut, saamasi arvosanat ja usein jopa ulkonäkökin. Täällä pelkkä hyvä ei enää riitä, vaan on pakko olla paras -  ja kuitenkin esimerkiksi kurssiarvosanat annetaan gaussin käyrän mukaan, mikä tarkoittaa että kaikki eivät voi millään olla parhaita ja suurin osa jää väistämättä keskitasolle. Kaikella tällä on tietenkin kohtalokkaita seurauksia ihmisten hyvinvointiin, ja esimerkiksi viime vuonna Etelä-Koreassa tehtiin neljänneksi eniten itsemurhia koko maailmassa väkilukuun suhteutettuna.

En ole ikinä ollut erityisen kunnianhimoinen tai kokenut opiskelevani siksi, että haluan olla paras ja menestynyt. Kuitenkin koska ympärillä kaikki opiskelevat hullun lailla (edes yliopiston lähikahviloihin ei mennä vain rupattelemaan, vaan yleensä pänttäämään ison kirjapinon kanssa), tulee itsellekin sellainen olo että jotain täytyisi tehdä. Silti koen olevani ulkopuolinen tässä suorittamisen ja menestymisen kulttuurissa, ja ehkä ihan hyvä niin. 

Englannin kielen sana content kuvaa mainiosti sitä, millaista toivon elämäni olevan. Kun minulta kysytään how are you feeling, haluan sanoa I feel content. En kaipaa menestystä tai materiaa. Kaikki eivät voi olla huippujotain ja voin jatkaa elämääni ihan tyytyväisenä vaikka olisinkin keskiverto. Toivon ainoastaan että saan pitää tärkeät ihmiset lähelläni ja elää arvojeni mukaista elämää. Oppia arvostamaan tätä hetkeä ja asioita, jotka minulla jo on, sen sijaan että toivoisin jatkuvasti asioiden muuttuvan tai olevan paremmin. Loppujen lopuksi minulle tärkeintä on rakkaus itseä ja muita kohtaan.

Luulen että vaihtovuoteni on auttanut minua ymmärtämään, että vaikka en olisikaan hirmu määrätietoinen, voin silti ottaa aktiivisen roolin elämässäni. Minun ei tarvitse urakoida mitään konkreettisia virstanpylväitä kohti ollakseni tyytyväinen elämääni, mutta voin kuitenkin työskennellä niiden asioiden ja arvojen puolesta, jotka ovat itselleni tärkeitä. Nyt kun mietin elämääni ja erityisesti tekemiäni valintoja, huomaan usein olleeni passiivinen ja toivoneen, että asiat vain loksahtaisivat paikalleen kuin taivaasta tippuen ilman että minun tarvitsee tehdä töitä tai edes päätöksiä elämäni eteen. Mietin, että miksi olen onneton, ja silti en edes kovin hanakasti yrittänyt muuttaa elämässäni mitään. Nyt kuitenkin ymmärrän, että lähestulkoon kaikki langat ovat omissa käsissäni. Se on pelottavaa ja helpottavaa yhtä aikaa. 

How do you define your life? I choose to think that we are spiritual beings inhabiting a human body for a special experience and it’s not the one acting as a pawn controlled by all of those who would own our every thought. No—it is the mindful life, aware and engaged in our inner most self-discovery, alert to the fact that as we live, we literally live into who we are—or we don’t, and that is our only real choice! Eldon Taylor

Paras ystäväni Maiju on tällä hetkellä Espanjassa vaihdossa ja ollaan tässä kauhisteltu kuinka nopeasti aika on mennyt. (Lisäksi Maiju pohti että jaksankohan kirjoittaa tätä blogia vielä Suomessa niin toivotaan että jaksan, olen jo melko kiintynyt tähän.) Aluksi minua jännitti, että onko koko vuoden kestävä vaihto vähän liikaa minulle, mutta nyt olen todella tyytyväinen että lähdin tänne jo viime syksynä. En vaihtaisi pois päivääkään ja lähdön hetki tuntuu jopa ahdistavalta, vaikka minulla onkin vähän ikävä Suomeen. Voisin silti helposti jäädä tänne pidemmäksikin aikaa. Korea maana on ihana, mutta eniten suren niitä ihmisiä, jotka joudun jättämään tänne valtamerten taakse. 

Mutta mitäpä tulevaa turhaan vielä itkemään. Sen sijaan yritän elää sanojeni mukaan ja nauttia viimeisistä kuukausistani täällä niin paljon kuin vain voin.