14. maaliskuuta 2018

Auringonlaskuja ja spagettia

Ajan lyhyt historia on kirja, joka on vaikuttanut minuun syvästi vaikka en oikeastaan ymmärtänyt siitä ihan kaikkea, mutta mielestäni sen oleellisimman; kuinka kaikki on loppujen lopuksi melko sekavaa ja olemassaolomme on niin kummallinen sattuma, että pelkästään sitä on syytä juhlistaa aina silloin tällöin. Luettuani Stephen Hawkingin kuolemasta muistin heti ensi kerran, kun luin tuon kirjan ja kuinka muistan puhuneeni siitä kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella (heitä tuskin oli kovin montaa). Toivon että nyt Stephenillä on kaikki hyvin.

Tänään täällä oli todella lämmin, 22 astetta, ja kun kävelin aamulla yliopistolle ylläni paksu takki ja huppari, tajusin tehneeni pahan virheen. Saavuin korean luennolle tyylikkäästi vähän myöhässä, hiestä valuen ja puuskuttaen, ja korean opettajani mielestä se oli kovin hauskaa, koska olenhan suomalainen ja lämpö ei selvästi sovi minulle. Hän on kyllä erittäin hauska ja sydämellinen nainen, ja on jostain syystä innostunut Suomesta: eniten häntä kiehtoo avannossa käynti, ja hän kysyy minulta usein että onko minulla ikävä avantoon. (En tiedä kuinka ikävä sinne voi olla, mutta vastaan kuuliaisesti, että on.)



Hyvä ystäväni oli käymässä luonani täällä Koreassa, ja esitellessäni häntä ystävilleni minut valtasi kummallinen tunne - aivan kuin kaksi elämääni olisivat yhtäkkiä kohdanneet. Toisaalta olen yhä se sama ihminen, joka seitsemän kuukautta sitten lähti Suomesta, ja toisaalta olen muuttunut hyvin paljon. Tai en ehkä muuttunut, mutta saanut lisää ulottuvuuksia, vähän kuin graffiti jonka päälle on maalattu uudestaan ja uudestaan. Ja jota on myös kolhittu jonkin verran. En koe eläväni kaksoiselämää, mutta silti kun pala Suomea tuli tänne luokseni, Suomi tuntui oudolla tavalla todella kaukaiselta. Toisaalta kun näin ystäväni tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan, vaikka se kertoo enemmän ehkä ystävyydestämme kuin pelkästään minusta.

Aika tuntuu hupenevan hurjaa vauhtia ja juuri kun on ehtinyt asettua aloilleen ja hyväksyä uusi ihmeellinen elämänsä maailman toisella puolen, pitänee jo lähteä takaisin. Suoraan sanottuna se hieman pelottaa. Enenevissä määrin olen alkanut nähdä tämän vuoden eräänlaisena siirtymänä, ei välttämättä aikuisuuteen mutta ehdottomasti kohti jotakin. Toivottavasti ehjempää minää. 

"No one can tell what goes on in between the person you were and the person you become. No one can chart that blue and lonely section of hell. There are no maps of the change. You just come out the other side. Or you don't."



Viime aikoina sydämeni on pakahtunut moneen kertaan ja eri syistä, esimerkiksi kun:
- vastaanotin runon, joka oli kirjoitettu minusta ja se oli niin kaunis että vieläkin ajattelen sitä melko usein
- ilta-aurinko valaisee kotikatuani samalla kun neonvalomainokset ovat syttymäisillään, ja tunnen aitoa tänne kuuluvuuden tunnetta
- näen lasten reaktiot, kun he ovat ensin tuijottaneet metrossa minua ja vastaan tekemällä hauskoja ilmeitä
- herään aamulla lämpimästä sängystä ja hän on vierelläni, nukkuen yhä
- istun bussissa kuunnellen lempimusiikkiani ja osaan jo pysäkit niin hyvin ulkoa, että voin matkustaa puoliunessa ilman tarvetta tarkistaa sijaintiani kännykästä koko ajan
- yliopistolla vastaan kävelee paljon tuttuja kasvoja, jotka tervehtivät ja kysyvät mitä kuuluu, eikä opiskelu tunnu enää yksinäiseltä ja pelottavalta




Olen alkanut nukkua pitkiä päiväunia, sillä iltaisin en malta (tai ehdi) mennä aikaisin nukkumaan vaikka nousen aamulla aikaisin, joten kotiin tullessani minun on pakko ummistaa silmäni hetkeksi. Suomessa minun oli helppo mennä aikaisin nukkumaan, mutta täällä elämä on melko iltapainotteista - myöhäisin luentonikin loppuu vasta yhdeksältä. Myös juhlia ja muita tapahtumia on paljon, ja kaiken tämän keskellä on hankalaa löytää aikaa pelkästään rauhoittumiseen. Ostin taas joogasalin jäsenyyden tälle lukukaudelle, toivottavasti ehdin käydä joogaamassa ainakin kahdesti viikossa. Jooga on kokonaan koreaksi ja aluksi minun oli vähän vaikeaa rentoutua, kun en pystynyt pelkästä puheesta ymmärtämään että mitä pitäisi tehdä, mutta nykyään pystyn jo silmät kiinni kuunnellen seuraamaan ohjeita, mistä olen aika ylpeä.



Haluaisin oppia olemaan murehtimatta tulevaisuutta, etenkin asioita joille en tällä hetkellä voi mitään. Mutta se on niin kovin hankalaa, varsinkin kun päässäni tapahtuu ensiksi pahin mahdollinen ja kaikki on jo menetetty. Tahtoisin oppia päästämään irti ja hyväksymään asiat sellaisenaan. Olen mielestäni jo vähän edistynyt tähän suuntaan, vaikka minusta tuskin koskaan tulee valmista ja varmasti vielä vuosienkin päästä huomaan ahdistuvani muutaman kuukauden päässä häämöttävistä epävarmuuksista. Mutta kaikki aikanaan. Ainakin juuri tällä nimenomaisella hetkellä olen melko seesteinen makoillessani sängyssäni ja kirjoittaessani tätä, korvissani rauhallista musiikkia ja vierelläni teekuppi. Huominen saa tulla, mutta ei ihan vielä.

"Do not try to become anything. Do not make yourself into anything. Do not be a meditator. Do not become enlightened. When you sit, let it be. When you walk, let it be. Grasp at nothing. Resist nothing."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti